Nähdä ja katsoa - kirjoituksia ikkunasta

Seitsemänvuotiaana sain sisareltani ylioppilasmatkalta tuodun päiväkirjan, johon hän kirjoitti pyynnöstäni ensimmäisen kirjoituksen. Siinä kuvataan, kuinka hänen pitäisi lähteä saunaa lämmittämään ja minä vieressä halveksin näin "arkipäiväisiä juttuja". "- - elämähän on täynnä arkisia hetkiä, mutta se riippuu täysin itsestäsi, kuinka suuren arvon annat niille hetkille ja samalla elämälle itselleen." 

Viimeisen kahden vuoden aikana arkipäiväiset jutut ja niiden arvostaminen ovat tulleet tutuiksi. Kahden vuoden aikana olen katsonut ihan liian monta tuntia kerrostalon ikkunasta, kuinka valo laskeutuu kattojen ylitse ja pilvien välistä valuvat rikkinäiset sadepisarat. Ja silti usein nauttinut siitä, sillä lasin takana voin tuntea olevani oman elämäni subjekti, tietynlaisesta turvallisesta syrjästäkatsojan näkökulmasta. Saada olla osallisena jostakin välimatkan päästä, omasta tilasta käsin.

Monille ihmisille elämä ikkunan takana on kuitenkin pakon sanelemaa ja vuodesta toiseen toistuvaa. Monet tarvitsevat muiden ihmisten apua ulos lähteäkseen tai tehdäkseen asioita, joista nauttivat. Saattajan rooli, sen erilaisissa muodoissa, on tullut myös kolmelle sisarelle viime vuosina tutuksi. Avun vastaanottaminen - tai niiden aiemmin ihmiselle mieleisten asioiden tekeminen ylipäänsä - ei aina ole helppoa. Ehkä se sisältää liikaa haikeaa muistutusta siitä, mitä ennen oli ja mihin joskus itsenäisesti pystyi eikä koskaan enää, ei välttämättä edes niihin ennen niin "arkipäiväisiin juttuihin".

Ja sitten on vain aika sen jälkeen. Tehdään erinäisiä asiakirjoja enon jälkeen, isän jälkeen, tädin jälkeen. He, jotka ovat aina olleet, heitä ei koskaan enää ole. Ja me, jotka jäimme tänne heidän jälkeensä, omalla ajallamme katsomaan ikkunaruuduistamme, puuhailemaan arkipäiväisiä juttujamme, yritämme oppia arvostamaan niiden hetkien täyttämää elämää, vielä kun voimme.

Nähdä, muistaa, ymmärtää. Joskus ajattelen, että jokainen pieni yksityiskohta tulisi painaa huolellisesti mieleensä ja huolehtia sitten muistonmurusista kuin omista poikasistaan. Jonain päivänä muistaminenkin voi olla vain muisto. Ovatko sellaiset muistot vielä olemassa, joiden haltija ei niitä enää muista joskus muistaneensa? 

Isäni ja tätini ovat opettaneet minulle elämänsä viimeisinä vuosina myös ilman sanoja enemmän kuin kukaan muu. Heijastus on kaksisuuntaista. Kohtaamme muita ihmisiä ja haluamme tulla kohdatuiksi. Nähdyksi ja kuulluksi, ymmärretyksi tuleminen on ihmisen syvä perustarve. 

Toimimme samalla näyttämöllä sekä katsojan että katsotun rooleissa. Kun jotakin katsoo oikein tarkkaavaisesti, jotakin muuta samalla näyttämöllä tapahtuvaa saattaa jäädä huomioimatta. Keskittäessämme kaiken tarmomme vaikkapa ikkunasta avautuvan maiseman ja ulkona liikkuvien ihmisten katselemiseen, vastapäisessä ikkunassa saattaakin huomaamattamme istua joku tarkkailemassa meitä. 

Katsominen kietoutuu monella tavalla kysymykseen vallasta. Miten me katsomme, miten meitä katsotaan? Ei ole "viatonta katsojaa", yhtä vähän kuin on "viatonta kertojaakaan", tarinalla on aina näkökulmansa, katseella voimansa. On kyse myös siitä, että keho ja mieli ovat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Kehomme rajat ovat maailmamme rajat: sen ulkopuolelle emme voi päästä. Ihmisen näkökyky on fyysisesti rajoittunut. Näemme jotakin, toisia asioita jätämme näkemättä. Miksi näemme juuri sen, minkä näemme?

Janne Seppänen puhuu kirjassaan Katseen voima - kohti visuaalista lukutaitoa, että näkyvyys ja näkymättömyys eivät ole satunnaista liikettä vaan visuaalisuudella on järjestyksensä, joka on aina inhimillisen toiminnan tulosta. Visuaaliset järjestykset ovat vahvoja, mutta eivät hegemonisia rakenteita. Ihmiset kykenevät tuottamaan omia järjestyksiään, mutta visuaaliset järjestykset voivat myös muuttua myyttisiksi,  läpinäkyviksi, jolloin niitä aletaan pitää itsestään selvinä. 

Ehkä joskus juuri tällaiset itsestään selvät asiat on syytä kyseenalaistaa. Kuten Pentti Saarikoski kirjoittaa: "Sinä tarvitset silmälaseja, ota ne pois". 

Kun itse sain ensimmäistä kertaa silmälasit, en halunnut käyttää niitä. Kaikkea oli koko ajan liikaa, liian lähellä sumuiseen maisemaan tottuneita silmiäni. Maailma oli näyttänyt pehmeämmältä, jotenkin armollisemmalta ilman. Nyt kevään vastaansanomaton valo siivilöityi koulurakennuksen sälekaihdinten välistä viiltävän kirkkaana, yksityiskohtien paljous talvipeitteistä juuri kuoriutuneiden puiden latvuksissa hyökkäsi kimppuun. Oli helpompi olla katsomatta, käyttämättä uusia laseja. 

Toisinaan on harjoiteltava paitsi näkemistä, myös näkyväksi tulemista. Viime aikojen loputtomissa Zoom- ja Teams-palavereissa omaan kuvaansa on saanut tottua, mutta ei se silti ole ollut helppoa. Sisäinen tarkastaja on armoton, omat kasvot ja ilmeet näyttävät omissa silmissä huonommilta kuin muiden. Emme useinkaan näe asioita an sich vaan liitämme niihin erilaisia merkityksiä. Sisareni kirjoitti aiemmassa blogikirjoituksessaan: "Näkeminen on yritys löytää maailmasta oma palanen, oma nurkka, jonka pystyy ajattelulla ja siveltimen liikkeellä rajaamaan." Minulle näkeminen on 

hyppy, takki auki maailmaan, läpi kaikkien ruutujen, läsnä ja vereslihalla. 

I

Aina voi maalata päälle

Luin joululomalla Stephen Kingin kirjan Tapahtumapaikkana Duma Key. Kirja kertoi vaikean trauman läpikäyneestä miehestä, joka muutti syrjäiselle Floridan saarelle ja alkoi tuntea voimakasta tarvetta maalaamiseen. Tauluissaan hän käsitteli mennyttä ja tulevaa, ja vastaavasti mennyt ja tuleva alkoivat muotoutua uudestaan hänen maalaustensa pohjalta. Luomisen voima oli pelottavan voimakas. Näkeminen auttoi miestä muistamaan ja ymmärtämään, sekä päinvastoin – muistaminen auttoi näkemään yhä selvemmin.

”Se oli kuin olisi saanut kielen oltuaan mykkä. Ja enemmän. Jotain parempaa. Se oli kuin olisi saanut muistinsa takaisin, ja muisti on ihmiselle oikeastaan kaikki. Muisti on identiteetti. Muisti olet sinä itse. Jo tuosta ensimmäisestä viivasta alkaen – tuosta uskomattoman rohkeasta ensimmäisestä viivasta, jonka oli tarkoitus osoittaa, missä meri kohtaa taivaan – hän oli ymmärtänyt, että näkeminen ja muistaminen olivat saman asian eri puolet..” (King 2008, 471)

Näkeminen on yritys löytää maailmasta oma palanen, oma nurkka, jonka pystyy ajattelulla ja siveltimen liikkeellä rajaamaan.

Joskus sitä näkee sellaista, mitä ei haluaisi enää muistaa. Olin maalauskurssilla. Luonnostelin kankaassa olevaa epämääräistä hahmoa yhä tarkemmaksi ja tarkemmaksi. Näin jotain, mitä ajattelu ei vielä pystynyt tavoittamaan.

Kunnes lopulta parahdin opettajalle: - Olen nyt maalannut sellaista, mitä en halua nähdä. Mitä minä teen?

Olin kauhuissani. Hän onnitteli minua lämpimästi. Kohdalleni oli osunut suurin voitto tässä arvonnassa.

Kuulkaa siskot, nyt kävi niin, että vihdoin ymmärsin. Aina voi maalata päälle.

Mitä tahansa käy, niin aina voi aloittaa uudestaan. Ei puhtaalta kankaalta, vaan päälle maalaten.

Vanhat maalipinnat ovat edelleen olemassa kankaassa historian kerrostumina ja tulevat läpi muistumina, tunnelmina, elettynä elämänä. Kun maalaat päälle, käsittelet ja käsität, missä voit jo mennä eteenpäin.

Kerrokset tekevät kankaastasi ainutlaatuisen. Opit niiden avulla näkemään kuvassasi tasoja. Toiset voimakkaasti läpipuskevia, toiset halukkaasti piiloutuvia.

Silti tärkeintä  on se,  mitä kankaassasi nyt on: nykyhetkessäsi, tulkinnassasi, kokemuksessasi, millä sanoin haluatkaan sitä kuvata. Sillä sinun on kangas, sivellin ja maalipurkki. Lainassa, mutta olkoon niin.

Teidän, 

Olga

Lainaus kirjasta Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key. Julkaistu 2008.  Suomeksi julkaistu ensimmäisen kerran 2009. Bon-pokkarit. Tammi.

Siskot antavat ajatuksiini ryhtiä

Syksyn lehdet kahisevat tutulla pohdintareitilläni. Metsäpolku näyttää kultakupoliselta palatsilta, jonka katossa on ajatuksen meneviä reikiä. Tietäjämännyn luo vie polku, joka on raskailla jaloilla tampattu. Vastaamattomat kysymykset ovat jääneet  sen oksille istumaan. Mistä minä kirjoitan?

Reilu vuosi sitten matkustimme Pietariin ja puhuimme kolme päivää kirjoittamisesta. Haaveilimme kirjoittamisen aloittamisesta kuin Olga, Masha ja Irina Moskovaan matkustamisesta Anton Tšehovin vuonna 1900 valmistuneessa näytelmässä Kolme sisarta. Päätimme, että meidän haaveemme eivät jäisi toteutumatta, ja perustimme matkan jälkeen blogin, joka kannustaisi säännölliseen kirjoittamiseen. Mutta, hyvät siskot,  huomaan, että salongissamme on tapahtunut paljon muutakin.

Kirjoittajan yksinäisyys ja epävarmuus oli tuttua meille kolmelle sisarelle, kuten niin monelle muullekin kirjoittajalle. Kuinka olla tyynesti omassa keskeneräisyydessään ja odottaa tekstiraakileen kanssa rauhassa?  Jo englantilainen romantiikan ajan runoilija John Keats asetti kirjailijana olemisen keskiöön kyvyn vaalia keskeneräisyyttä juuri silloin, kun sisällä olisi valtava tarve löytää ratkaisu (Blomberg 2013, 25). Ehkä kirjoittajan tiehen siis kuuluukin malttaa mielensä ja odottaa hedelmien kypsymistä. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Minulle tuli kerran omalla salonginpitovuorollani valtava kirjoittajan blokki, enkä pystynyt kirjoittamaan seitsemään kuukauteen. Armaat siskot kannustivat vain odottamaan ja jatkamaan kun aika on. Puolen vuoden tauko päättyi eräänä aamuna, kun kynäni halusi jälleen kirjoittaa. Kirkas hetki, jolloin saattoi vain nostaa kätensä kohti ajatusten omenapuuta ja poimia sieltä valmiit hedelmät.

Yhteisössä kirjoittaminen on myös yhdessä ajattelemista.  Siskot kyllä huomaavat, jos minulla alkaa polku hävitä alta, tai tarvitsen velttoon ajatukseeni lisää ryhtiä. Joskus he taas näkevät selvemmin kuin minä itse, mitä tekstilläni tarkoitan.  Me siis käymme paljon sisarellista keskustelua teksteistämme eteisen puolella ennen kuin ne tuodaan esille salonkiin.

Hyvä keskustelu luo ilmapiirin, jossa luovuuden on mahdollista kasvaa (ks. Kuuskorpi 2014, 204). Toisen ihmisen syöte, oli se vuorosana, ajatus tai tekstinpätkä, vaikuttaa minun ajatukseni ja tekstini syntyyn. Joskus hajottavasti, toisinaan taas kirkastavasti.  Kuinkahan moni meistä kirjoittaa loppujen lopuksi täydellisessä tyhjiössä, ilman minkäänlaista vuorovaikutuksen säkenöintiä ympärillään?

Tšehovin  näytelmässä kolme sisarta turvautuvat toisiinsa elämän vastoinkäymisissä, jakavat saman tyytymättömyyden, mutta myös suurimman haaveensa.  Hiljalleen he tyytyvät kohtaloonsa ja hautaavat unelmansa tavoittelemastaan, onnellisemmasta elämästä. Silti heidän salongeissaan keskustellaan muistoista ja muistamisesta, ajasta ja sen kulumisesta, tulevaisuuteen katsomisesta, haaveista ja toiveista. Mekin autamme sisarten kanssa toisiamme ajattelemaan, muistamaan ja näkemään. Me rohkaisemme, kysymme ja tarvittaessa ohjaamme toisiamme. Siskot perkaavat kirjoittajan maailmastani sitä tukahduttavia rikkaruohoja. ”Minun täytyy saada ripittäytyä, rakkaat siskot. Sieluni kaipaa sitä. Minä ripittäydyn teille enkä sitten enää koskaan kenellekään… (Tšehov 1980, 191)”.

Asettelen korvani puun karkeaa kaarnaa vasten. Kirjoita ykseydestä, sanoo tietäjämänty. Se syntyy sopivasta määrästä yksinäisyyttä ja yhteyttä toisiin.  Kiitän mäntyä ja ihmettelen, mistä se huomaa noita asioita.  Yhdessä kirjoittamalla meidän välillemme syntyy parhaimmillaan ykseys, joka nostaa vapaaksi yksittäisen kirjoittajan maailman rajoitteista. Ykseys sisältää ihanan yksinäisyyden mutta myös yhteyden muihin. Joskus lukiessa, ajatellessa, taiteen tai luonnon äärellä mieleeni hulahtaa juuri tämä tunne, tunnen ykseyttä edessäni olevan asian ja koko maailman kanssa. Olen maailma ja maailma on minä. Ykseys on minä potenssiin maailmankaikkeus.

Teidän, Olga

Lähteinä käytetty:

Blomberg, Kristian. 2013. Yksinäisyys X yhteistyö. Tuli & Savu 72 (Kollaboraatio, 25–34).

Kuuskorpi, Taina. 2014.Yhdessä luovuksissa. Teoksessa Karjula Emilia (toim.)Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena. 201-233.

Tšehov, Anton. 1980. Lokki. Kolme sisarta.  Koulun peruskirjasto. Porvoo. WSOY.

 

 Kuvat ovat näkymiä Pietarin kaduilta.

Osa suurempaa kokonaisuutta

Syksy on luopumisen aikaa, mutta myös etsimisen, arvioimisen, punnitsemisen ja säilömisen aikaa. Mistä kohtaa metsästä löytyy parhaat mustikkamättäät, entä puolukat, sienet, lakoista puhumattakaan? Joskus kerääjän mielessä herää epäilyksiä - ovatko paikka ja aika täysin vääriä, ehkä joku muu on jo valloittanut parhaat apajat ja jättänyt minulle vain kuivat ja ryppyiset marjat?

Ja joskus keskellä syksyistä metsäretkeä saattaa iskeä runsaudenpula. Ahkera poimija joutuu täsmentämään itselleen, mitä oikein olikaan poimimassa, mustikoita, puolukoita vai kenties sieniä. Mitä jos sitä onkin keräämässä vääriä asioita? Mitä jos oikeasti pitäisikin kerätä marjojen sijasta sananjalkoja, parhaat päivänsä nähneitä heinänkorsia tai ainoastaan ääniä, tuoksuja, näkymiä, muistoja?

Suunnilleen vuosi sitten teimme sisarten kanssa matkan Pietariin ja aloitimme tämän blogin kirjoittamisen. Nyt olemme jälleen samassa taitekohdassa, kesä on vaihtumassa syksyyn. Etsimme syksyn satoa, arvioimme ja punnitsemme mennyttä aikaa sekä säilömme sitä tulevaa varten.

Kuulkaa, minä en sienestä, enkä juuri kyllä marjastakaan. Metsässä käyminenkin jää minulle, etämetsäläiselle vähäiseksi, metsänhoidosta puhumattakaan. Mutta silti metsä merkitsee minulle paljon, pelkällä olemassaolollaan. Sinne minä menen keräämään punaista lankaa ajatusteni epäselvistä kudelmista, punnitsemaan ja arvioimaan mennyttä ja tulevaa. Minulla on juuret tukevasti metsässä, juuri siinä tietyssä, kotimme maan mullassa. Tuhansien tarinoiden satumetsässä, johon lapsuuteni muistot kiinnittyvät samalla sekä edellisiltä sukupolvilta perityin että itse eletyin tarinoin.

Vaikka parhaamme mukaan yritämme säilöä juuriamme seuraaville sukupolville, joudumme huomaamaan, etteivät ne siirry. Jokainen sukupolvi keittää omat säilykkeensä, kokeilee omat reseptinsä – toki perimätiedon, mutta myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja niin on hyvä. Sillä siskot, eihän mikään ainesosa ole täysin korvaamaton. Hyvän elämän reseptissä voidaan aina joku ainesosa korvata  – joko improvisaation tai ihanan kapinamielen kautta.

Kun olimme lapsia, suopellolta kerättiin joka vuosi savisia kannonpalasia ja kiviä, mutta isämme muisteli löytäneensä sieltä omassa lapsuudessaan  jotain paljon paljon jännittävämpää: Heidän elokuussa 1941 evakkomatkalta palattuaan, keskellä suopeltoa oli iso hehkuva ja savuava ympyrä; kuin lentävä lautanen olisi iskeytynyt maahan. Palopommi oli vain hairahtunut kohteestaan. Suo paloi ja savusi pitkään. Vasta seuraavan talven sulamisvedet sammuttivat kytevän tulen.  Lapset kilpailivat, kuka pystyy kauimmin hyppimään tulikuuman tuhkan päällä.

Minulle lempeä ja  rakas satumetsä piilottaa siis sisäänsä monia vaiheita. Jotkut niistä ovat sahan tai auran jälkiä maisemassa, toiset taas sielua avaavia ihania näkymiä, mutta joukkoon mahtuu myös pinnan alla kyteviä  pelottaviakin asioita. Kaikki ne ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta muodostaen yhden uuden kerrostuman suvun tarinapuutarhaan. Säilöttäväksi tai pois heitettäväksi – kunkin sukupolven mieltymysten mukaisesti. Sillä aina nousee uusia sisaria, jotka haluavat kokeilla omia reseptejään.

Teidän, Irina ja Olga

Miksi kynäni ei kirjoita?

Kirjoitin päiväkirjaani, kuten niin monesti, aamulla, vastaheränneenä. Silloin unet ja tajunnan  takamailta tulleet  ajatukset olivat vielä selkeitä ja tavoitettavissa.

Tällä kertaa ajatus toimi mustekynää sulavammin. Kynän jälki pätki ja kirjoittaminen tuntui raskaalta ja vaivalloiselta. 

Sanoja syntyi, mutta lause jäi kesken. Muste levittyi valikoivasti käsialani sotkuisissa koukeroissa.

Aloin jo hermostua. Suttasin paperin kulmia. Mikä tätä kynää riivaa? Onko siitä muste loppunut? Ajattelin, että kynä on loppuunkäytetty ja joutaa poistoon.

 

Vaihdoin asentoani sängyssä kurottuen yöpöydän laatikkoon uuden rihvelin toivossa. Kirjoittamista ei kannattanut keskeyttää huonon kynän takia. Niitä maailmassa riittää!

Laatikossa oli kirjanmerkkejä, korvatulppia, kristalleja, ikoneita ja jopa kivi, mutta ei edes lyikkäriä. Voi ei!

Tällä Kosmos-kynällä saan pysyvän jäljen muistikirjaan.

Kun katsahdin harmissani päiväkirjan sivua uudestaan, tajusin jotain.

Kirjan paperisten sivujen välissä oli ohut himmeä muovikalvo. 

Kalvossa näkyi epätoivoinen kirjoitusyritykseni: sotkuja nurkissa ja hiipuvia kirjaimia, väkisin runnottuja lauseita vailla pontta. 

Varsin samea näkymä tähän aamuun.

 

Kynässä ei ollutkaan mitään vikaa. Alusta vain oli väärä. 

Yritin väkisin runnoa tekstiäni muovikalvon pintaan ja syytin sen epäonnistumisesta kynää. 

Kun olin kalvon kerran huomannut, en voinut enää olla näkemättä sitä. Ihmettelin, kuinka en ollut tajunnut sitä heti. Sehän oli ilmiselvä suojakalvo. Se teki alla olevan paperin tuntuman erilaiseksi ja värin sameaksi.

Uudella, puhtaalla aukeamalla tätä hylkivää kirjoitusalustaa ei osannut kyseenalaistaa. Omasta virheellisestä havainnosta tulikin totuus. Epämukavuuden otti normina vastaan. Että tätä tämä nyt sitten on. Kynä vaihtoon!

 

Tuli mieleen, että onko teille, rakkaat sisaret, koskaan käynyt niin, että syytätte kynää kapinoinnista, vaikka kirjoitatte kokonaan väärälle sivulle? Missä huomionne silloin on?

Itse tunnistan pidättyneeni liian kauan kirjoittamisesta syyttäen mielessäni itseni ja kirjoittajan maailman välistä suojakalvoa. Ei siihen tarvita kuin yksi pieni vilkaisu sopivasta uudesta näkökulmasta ja hups – suoja onkin tarpeeton.

Kyllä maailmassa kyniä riittää, kaikenlaisia, erilaisiin tarkoituksiin. Siskot, myös me voimme piirtää maailmaan jäljen – omanlaisemme.

Teidän, Olga

Tunnekirjat olivat esillä Lappeenrannan taidemuseon näyttelyssä 2015.

Maja pensasaidan varjossa

Löysin pihaamme ympäröivän pensasaidan sisältä pienen pöydän ja tuolit. Kuinka ihmeellistä, mikä jännittävä seikkailu! Siellä oli olla köllötellyt maja koko kunnioitettavan kahdeksan ikävuoteni ajan ilman että minä tiesin. Luulin tuntevani kotipihan jo läpeensä hyvin ja paljon myös sen ulkopuolelta kirjastoa, koulua ja kauppoja myöten. Enää ei puhuttu siitä loppumattoman naiivista viisivuotiaasta, jolle elämä alkoi pihapiirin ulkopuolella tai viimeistäänkin kaukana loistavista keskikylän valoista. (Kaukana toisaalta olivat vielä myös ne ajat, jolloin ajattelin sen kaiken olevan niin nähtyä, todellisuudessahan maailma alkaisi läheisistä pikatiestä ja juna-asemasta.)

Omia asioitaan ajattelevat sisarukset rinnakkain. Kuopuksen kohtaloksi jää ikuinen sivullisuus, omissa piirroksissaankin hän sijaitsee erillään muista.

Muistan yhä hyvin, kuinka tympeän sisarellisesti sisareni suhtautuivat löytööni sen heille näytettyäni. Mikä antikliimaksi! Koska he olivat sen muinoin rakentaneet, minun löydölläni ei heidän mielissään ollut sitä merkitystä, jonka itse sille annoin. Se oli heille niin nähtyä, mutta minulle suuri seikkailu, jota aiempien leikkijöiden turvallinen ”olin jo täällä ennen sinua” -signaali vain vahvisti. 

“Mikä voima panee Iltatähden ryömimään kotipihan pajuangervon sisään? Tämä paikka on minun valloittamani, vain minun. Pensaan sisällä on leikin tähteet kuin miehittäjävaltion kirkuva lippu: me olimme täällä ensin.” Näin vanhin sisareni on sanoittanut tunteitani 18-vuotisjuhlieni kynnyksellä. Mutta väärin: ei minusta tältä tuntunut. Vain minun ajatuksiini yritti tunkeutua sisareni miehittäjävaltion kirkuva lippu. 

On ollut turvallista kasvaa siskojen tarjoaman esimerkin valossa, jos nyt joskus varjossakin. On vaikea eritellä, halkoa tai pilkkoa heidän merkitystään identiteetilleni ja minuuteni rakentumiselle, enhän tiedä muustakaan. Olinko yksinäinen, oliko paineita suoriutua, kurottaa siskoja kiinni, pidinkö heitä esikuvinani vai varoittavina esimerkkeinä, kuten sisareni kirjoituksessaan pohtii.

Kolme sisartani ovat vaikuttaneet identiteettiini jo kauan ennen kuin synnyin. Vanhempien ja muiden aikuisten tarinat heidän lapsuudestaan, kuvat, joissa en ollut mukana, päiväkirjat, joiden tarinoita en tuntenut. Perheessäni oli muuan seinälle ripustettava tonttukuva, jonka tontut olivat vanhempamme nimenneet kolmen sisareni mukaan. Mukana oli sisarteni lisäksi sukulaisia ja naapureita, mutta minulle ei ollut siinä tilaa. En edes havitellut tähän kuvaan kuulumista, se oli sisarteni juttu ja toi minulle turvaa pelkällä olemassaolollaan. Oli hienoa tietää, että juuri tässä, saman pöydän äärellä oli oltu jo minua ennen. 

Yksi joulun traditioista: tonttukuva otettiin joulun alla esille ja ripustettiin keittiön seinälle. 

Sisarillani oli myös joulukuuseen ripustettavat nimetyt tontut. Vanhimman siskon tonttu oli minusta pikkusiskona hienoin, olihan hän saanut mitä luultavimmin esikoisen oikeudella valita ensimmäisenä tonttunsa. Kinusin vuosien ajan itselleni omaa tonttua, mutta samanlaisia ei valmistettu enää. Lopulta sain jonkun pikkuruisen tontun, joka kuitenkin unohtui joulukoristelaatikon uumeniin ilman että minulle olisi muodostunut siihen minkäänlaista suhdetta. Siskojen tontut sen sijaan eivät ole menettäneet merkitystään mielessäni ainoina oikeina joulukuusenkoristeina ja tontun malleina.

Minä en kuulunut siskojeni lapsuudentarinoihin. Mutta ne vaikuttivat minuun. Ne muodostivat omalle tarinalleni kehykset, joista puuttui keskipiste, minä. Maailma oli kuin olikin ennen minua ja tulisi jatkumaan minun jälkeeni.

Ehkä tämä blogikin palvelee samaa tarkoitusta: etsiä jälkiä sisarten tekemistä seikkailuista, kirjoittaa niiden väliin oma puumerkkinsä ja muodostaa siten oman elämänsä tarinaa.

I

Rivejä, rivien välejä

Siskon salaisuuksien kirjat olivat suuri houkutus pikkusiskolle.

Joskus näitä kirjoja luettiin luvan kanssa (yhdessä) ja joskus luvattomasti.

Kirjoittava ihminen on ajatteleva ihminen. Kirjoittaessaan ihminen pääsee todelliseen ja syvään yhteyteen itsensä kanssa. Ihminen tarvitsee kirjoittamista - ainakin minä tarvitsen, jotta voin ymmärtää itseäni. Tietenkin puhuminen on tärkeää ja joskus jopa tärkeämpää, mutta kaikkea ei aina voi sanoa ääneen. Ehkäpä kaikkein hienoimmat asiat voi vain kirjoittaa. Millaistahan muuten olisi elää ilman kirjoitustaitoa?

Kirjoittaminen on monille kirjoittaville ihmisille samankaltainen elinehto kuin hengittäminen. Itselleni se on ajattelutaito tai jäsentämisen taito. Päiväkirjan sivuilla syntyy ajatuspolkuja, joita seurata. "Tätä mieltä minä olen, tältä tuntuu nyt". Polku tuntuu turvalliselta sitä mukaa, kun on reittiä, jota seurata eteenpäin.  

Muistan, kun sain ensimmäisen päiväkirjan. Oli syntymäpäiväni, täytin seitsemän vuotta ja syksyllä aloittaisin koulun. Päiväkirjani pinta oli karkea, kannessa kukkivat vihreät ruusut ja sen pikkuruinen lukko oli minusta yhtä houkutteleva kuin kirjan tyhjät sivut. Ajatella, minä saisin täyttää sen kirjan aivan itse, luoda omia maailmoja eikä kukaan saisi koskaan tietää niistä mitään. Minun piti vain ensin oppia kirjoittamaan - onneksi koulu alkaisi pian.

                      

Ensimmäinen päiväkirjani kesti toiselle luokalle saakka. Seuraava päiväkirjani oli kapeaa kahisevaa paperia ja sen kannessa myös oli ruusu. Siihen kirjoitin jo paljon kaverijuttuja, ja luokkakavereiden kanssa koristeltiin myös yhdessä sen sivuja. Kun kasvoin, tuli vihastumisia ja ihastumisia. Mieli muuttui nopeasti kuin Anttilan postimyyntikatalookit - ja päiväkirjan sivut täyttyivät. Teinivuosina yksi päiväkirja kesti vain muutaman kuukauden. Keräännyimme kahden parhaan ystäväni kanssa muistelemaan vauhdikasta viikonloppua parvisängylleni ja silloin kaivoin päiväkirjani esiin. Ei mikään ollut sen tarpeellisempaa kuin muistella tapahtumia yhdessä, jossa tärkein rooli oli tietenkin lukijana minulla ja päiväkirjallani! Joskus saatoin lukea ääneen edellisvuoden tapahtumia, tai kerrata teemojen mukaan, mitä oli tapahtunut edellisenä juhannuksena tai uutenavuotena. Monesti saatiin aikaiseksi hyvät naurut, kun noloiltiin lapsellisuuksillemme, joskus vain muisteltiin haikeina menneitä vuosia.  Tapahtumien ja tunnelmien kertaaminen vahvisti meitä, olimmehan niitä yhdessä kokeneet.  

                      

Nykyajan tallentamisvimmaisena ja -vammaisena aikana on jotenkin rauhoittavaa, että nuoruusmuistot on varmassa tallessa kirjoissa ja kansissa. Suhteellisen varmaa on, että ne eivät katoa, elleivät sitten tulessa pala. Kuitenkin menee vielä kauan ennen kuin mainitsen halaistua sanaa päiväkirjoistani omille tytöille; muistanhan omasta kokemuksesta miten kivaa oli lukea isosiskon päiväkirjaa - yleensä salaa.  - Masha

Kaikki mahdollinen aika

Vuoden vaihtuminen tuo mieleeni ajan peruuttamattoman etenemisen. Uudenvuodenyönä vanha vuosi väistyy ja kierto syntyy uudestaan. Kaikki on puhdasta ja tyhjää kuten uuden kalenterin lehdet. Tulevan vuoden mysteeri pakahduttaa. Seisot ja odotat. Taivaalle voi piirtyä mitä upeimpia kukkasia ja tähtisateita, mutta aina voi käydä myös toisin. Tuli kieltäytyy syttymästä tai kipinät sinkoilevatkin väärään paikkaan. Kaikki on mahdollista ja mikään ei ole varmaa. Aika on vastasyntynyt, tuore ja arvaamaton.

Meidän lapsuudenkodissamme aikaa mittasi suuri puinen seinäkello. Tarinan mukaan isänäidinisä osti sen huutokaupasta 1900-luvun alussa. Kello näytti temppeliltä, jonka yläosassa kaiverretut naisen kasvot seurasivat talon elämää ja ajan kulumista. Kellossa oli voimakas nakuttava käyntiääni ja se kumautti soittoäänen aina puolen tunnin välein . Joskus kellon nakutukseen oli niin turtunut, että sitä ei enää kuullutkaan vaan se oli hautautunut ajatusten alle. Ajan kuluminen pysähtyi noina hetkinä.

Aikaa voi säästää tuhlata, varastaa, resursoida, sijoittaa, lainatakin. Aikaa voi käyttää, jakaa, ottaa ja antaa. Aikaa voi myös tappaa, mutta sitä ei voi synnyttää tai tehdä lisää. Joskus katselen täyttä kalenteriani ja haaveilen, että se olisi aivan tyhjä. Silloin minulla olisi käytettävissä kaikki mahdollinen aika. Mielenkiintoista. Missä vaiheessa allokoimani aika muuttuikin hukatuksi ja pois annetuksi? Kuinka saisin aikani takaisin? Suhtautumalla siihen kuten kallisarvoiseen ja merkitykselliseen lahjaan. 

 Aika on arvokkainta, mitä meillä on. Se on myös kalleinta, mitä voimme toiselle antaa. Emme kuitenkaan voi sitä täysin omistaa tai hallita. Minun aikani on samalla myös jonkun toisen aikaa. Aika ei ole rajatonta. Meidän ajallamme on alku ja loppu, kuinka meillä on silti varaa tuhlata sitä epäoleelliseen, miettii moni. Kello nakuttaa, vaikka emme sitä aina kuulisikaan.

Teidän, Olga

Elämäni piiri

Kun muutin K:n kaupunkiin viisi vuotta sitten, pääsin onnekseni mukaan lukupiiriin, “elämänpiiriin”, kuten sitä kutsuimme. Piiri koostui pääsääntöisesti tuonhetkisistä työkavereista lisättynä ripauksella muita ystävyksiä. Mallia otimme eräästä toisesta tutusta kirjallisuuspiiristä. Aluksi ajatuksemme olivat kunnianhimoiset: tuodaan kirjaan liittyviä ruokia ja juomia; kirjoitetaan; käydään teattereissa; lähdetään kirjamatkoille Suomeen ja maailmalle.

Lopulta kuohuviinipullosta luovuttiin (aina joku oli raskaana!), ruoaksi on usein vakiintunut pakastealtaan mutakakku ja toisinaan kirjojen lukematta jättäminenkin on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Piiriläisille on tuona aikana syntynyt tähän mennessä kahdeksan lasta (4 tyttöä, 4 poikaa), osa meistä on vaihtanut työpaikkoja sekä muuttanut asunnosta ja paikkakunnalta toiselle, mutta – mikä tärkeintä – tapaamme yhä. Me kuusi samanhenkistä, suunnilleen samanikäistä ja samassa elämäntilanteessa olevaa naista olemme siis enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti tavanneet nyt yli viisi vuotta keskustellaksemme kirjoista ja elämästä – ja oi mikä rikkaus ja ilo se onkaan ollut!

Välillä olemme (tai siis minä!) lähetelleet paniikkiviestejä muille, kun tuntuu, että kämppä on räjähtänyt päivän aikana sellaiseen pisteeseen, ettei yhtäkkiä uskaltaisikaan kutsua ketään. Olemme raahautuneet töistä tai muista velvotteista väsyneinä toiselle puolelle kaupunkia, vaikka on välillä tuntunut, että haluaisi vain löhähtää omalle kotisohvalle. Olemme liekutelleet vastasyntyneitä vaunuissa ja syleissä, puhuneet läkähtyneinä päivän tarinat, kun kerrankin on aikuista juttuseuraa. Uskon, että aina olemme saaneet enemmän kuin mitä olemme uskoneet, tai mitä ehkä vielä ymmärränkään. Ymmärrystä, tukea, sympatiaa, neuvoja, halauksia, naurua, lukemista ja hyvää ruokaa.

Joten nyt seuraa rakkaudentunnustus elämäni piirille: haluan vanheta tässä kirjapiirissä! On ollut ihanat, iloiset viisi vuotta – tulkoon niitä paljon lisää! Kiitos teille ihanat k, t, h, m & m! l

Vanhat tapetit kertovat

Kolmen sisaren salonki -blogin reunoja koristava harmaa kukkatapetti on peräisin meidän lapsuudenkodistamme. Sen olemassaolosta ei meistä tosin kukaan tiennyt ennen viime kesän remonttia. Tapetin perusteella kyseisen huoneen on täytynyt olla salonki, jossa sijaitsi isämme sanojen mukaan myös talon kampiveivattava puhelin. Viime kesänä jykevästä ulkohirrestä löytyi posliinisuojattu reikä ulos, ja siksi aloin kysellä isältä asiasta. Meidän lapsuudessamme huone oli makuuhuoneena, ensin lastenhuoneena ja sittemmin vanhempiemme makuuhuoneena. 

Tapetin täytyy olla yli 80 vuotta vanhaa. Oli onni, että remontin viimeisen vaiheen aikaan ymmärsin tämän tapetin kohdalla ottaa sen irti mahdollisimman kokonaisena.  Nyt se koristaa jälleen samaa seinää, mutta eri tehtävässä. Ajattelen näin, että se ennemminkin henkii ja hönkii talon kadonnutta aikaa kuin toimii huoneen esteettisenä elementtinä (tai ehkä vähän molempina kuitenkin).  

Remontissa (tässäkin remontissa) tuhoutui jälleen kerran jonkin verran talon omaa, arvokasta historiaa. Tarkoitan tässä tapauksessa monia kauniita tapetteja, joita löytyi lukuisia kerroksia lukuisista seinistä, koska minulla ei ollut ajatusta siitä, miten niitä voisi vielä hyödyntää. Eikä ehkä ymmärrystä siitä, miten niitä olisi saanut ehjinä seinistä pois. Mutta näin jälkiviisaana voi todeta, että tapetteja olisi voinut edes osittain käyttää eräänlaisina fragmentteina menneistä ajoista, osana vanhaa ja uutta.   

Remontit ovat aika raastavia juttuja, ainakin näin minun kaltaiselle kulttuuri-ihmiselle, jonka omat kädentaidot ja kärsivällisyys ovat vähän sitä sun tätä, ei siis paljo mittää. Minulle, joka nautin vain vanhojen asioiden löytymisestä lattioiden alta ja seinien väleistä: vuosikertaisista mehupulloista, keritsimistä, vuoden 1891 Päivälehdistä ja muista tarkoituksella seinien väliin jätetyistä sanomalehdistä, weromerkeistä, puunkappaleista, hiiltyneistä kivistä, räsynpalasista... Ne toivat omille mielikuvitustarinoille vuolaasti pulppuilevia aiheita, kun lapioin lattian alla olevaa hiekkaa ja sepittelin siunaamattomien sielujen kauhujuttuja aina niin tarmokkaisiin taloudellisiin naisiin.

Nyt nautin (osaan nauttia - ymmärrän nauttia!) tehdyn työn seurauksista, kun kirjoitan tätä: istuskelen salongissa sylikonetta näpytellen ja katselen ikkunasta näkyviä jättimäisiä koivuja ja niiden edessä kasvavia sireenipuskia, kun liikkeetön maisema on harsoutunut hennon valkoiseen vaippaan. Ehkä suurin nautinnon tuoja on kuitenkin se, kun voi muistella tehtyä työtä ja siihen asiankuuluneita ponnisteluja. Esimerkiksi sisäkaton maalaaminen sattui tuskaisen hikisille elokuun päiville. Kyseessä kun piti olla vain lattiaremontti.

Näin maallisissa merkeissä teitä tervehtii, Masha

Ps. Emme myöskään ole kovinkaan tietoisia niistä ensimmäisistä vuosikymmenistä 1900-luvun alussa, kun talo oli muiden omistuksessa. Tila ja talo siirtyivät suvullemme vasta 1920-luvun lopussa.

Todellista Pietaria

Heräsin kylmään puristukseen ranteessani. Olin nukahtanut pietarilaisen hotellihuoneen mukavaan vuoteeseen, mutta nyt huone näytti aivan erilaiselta. Sisustus oli niukka ja ikkunoissa jäätä. Vieressäni seisova hahmo totesi olevansa herra Kekšin ja samalla hän kiskoi minua sängystä.

– Tule, lähdetään kaupungille, Minä haluan näyttää sinulle todellista Pietaria!

 Äkkiä olin Lomonosovin aukiolla, Fontankan rantakadulla, mutta silti tämä Pietari oli erilainen, kuin jossa aiemmin päivällä kävelin. Ilma oli kelmeää, ei ollut pimeää, mutta ei kirkastakaan, valo oli keltaista. Siellä täällä tussahteli maahan suuria lumihiutaleita, pehmeästi, pehmeästi.  Ehkä olin jäänyt aikojen väliin. Jonnekin, missä ajallisten ulottuvuuksien määrittely on turhaa, ajattelin. Vai oliko tämä outoa unta, josta en kuitenkaan haluaisi herätä?

Tässä virtasi Fontanka –joki, jonka varrella Anna Ahmatova loi runojaan suoraan  muistin kirjallisuudeksi. Silta, jonka pilarissa yksisarvinen piteli valopalloa. Joskus täällä oli vain maaseutua ja kaupungin raja.

Tämäkö oli todellinen Pietari, kysyin oppaaltani.

-Tiedätkö, joskus on parempi olla hiljaa, koska olemassa olevat sanat yllättävät.Kun ne ryöpsähtävät ulos suusta, niiden merkitys muuttuu. Niistä tulee osa vierasta kieltä, jonka kielioppia ei tunne, totesi herra Kekšin ja viittoi katsomaan oikealle.

Huomasin nimineuvos Akaki Akakijevitsin hytisevän kylmyydestä pimeällä kujasella. Hänen viittansa oli kulunut ja paikattu moneen kertaan. Kohta hän saisi säästettyä rahat uuteen päällystakkiin.  Ja tällä aukiollako nimineuvoksen uusi takki sitten törkeästi ryöstettiin? Vain tuuli vingutti lohduttomien talojen lohduttomia  kattopeltejä. Akakijevits oli yksi tämän kaupungin uhreista.  Päällystakki toi hänelle toivon ja sitten se otettiin pois.

Niin, se totuus?

 Kekšin harppoi eteenpäin pitäen edelleen tiukasti kädestäni kiinni. Heinätorin jälkeen saavuimme Gribojedovin kanavalle, jonka vartta tallusti synkkänä Rodion Raskolnikov, etsien  oikeutusta omalle asialleen. Syyllisyys kasvoi päivä päivältä ja kuitenkaan hän ei sitä tunnistanut: - Missä suhteessa minun tekoni on tyhmempi kuin muut aatteet joita on kihissyt maailman alusta alkaen?

Päivällä juuri tässä, valtaisan roskakasan keskellä, kyyhötti ihminen alas laskettuine katseineen. Viereisessä kadunkulmassa vanha mummo myi vihreää villapipoa ja paidanhelmasta tehtyjä nenäliinoja. Kotiin palattuaan hän pesi kädet ja kengänpohjat puhtaaksi, jotta paha henki pysyisi kadulla.

 Äkkiä korvat menivät lukkoon. Tykkien jyminä tuntui joka puolella kehoa. Kuuluiko se Pietarin-Paavalin linnoituksesta vai Leningradin piirityksen porteilta? Oliko se oman vereni kohina, kun näin kadulla lojuvia liinoihin käärittyjä ruumiita. Hitaasti laahustavia, nälkäisiä ihmisiä., jotka Ahmatovan lailla ”hyvästelivät jo hyvästellyn ja kulkivat alle holvien pimeiden”.

Oliko tämä todellinen Pietari, kuiskaan?

Ei vielä. Nyt istuin leningradilaisen hotellin aulassa ja huomasin lattialla lojuvan puoliksi syödyn hiiren. Seinällä tuijotti valtaisa Leninin pää. Kahviossa yritin valita lounasta, joko kylmää broilerinjalkaa tai mustunutta kananmunaa. Kun päätin pyytää perunalastuja, myyjä huokasi toverilleen: - he haluavat niin paljon…

Vuosia myöhemmin istuin kylässä ystävän luona Vladimirinkadulla seitsemän tunnin illallisella, mistä mitään ei puuttunut. Pietarin kadulla ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat . Siinä hetkessä yhdistyi vanha ja uusi. Historia ja tämä nykyinen maailma, joka juoksee kuin viimeistä päivää kohti jotain, joka pysyy aina yhtä kaukana. Lumisade tuntuu kasvoissa samalta kuin Dostojevskin ja Ahmatovan aikana, pehmeät hiljakseen laskeutuvat hahtuvat. Kävelin Fontankan rantakatua kohti kirkkoa, jossa oli siniset tähtikupolit. Vastaan ui jatkuva autovirta. Suoni joka kuljetti elämää kohti kotia, katettuja zakuskapöytiä ja punakukkkaisia teeastioita. Tulin kauppakujalle, jossa myyjät korjailivat myytäviään  ja roskat lojuvat kadulla. Kulman takana saattoi olla ihan mitä vaan, ihmeitä joita tämä maa oli täynnä. Asuntojen valaistut ikkunat , ruostuneet rautaportit. Tämä haju, joka kiehtoi ja kuvotti yhtä aikaa. Vastaantulijoita ei katsota silmiin. Mutta aina kun olen kysynyt tietä, olen saanut neuvon eteenpäin.

Tämäkö se sitten oli, todellisuus?

- Nyt näkemääsi Pietaria ei ehkä ole olemassa sellaisena, kuin sinä ajattelet, Herra Kekšin totesi. -Mutta silti sinä olet täällä. Hämmennyt, kun huomaat täällä elementtejä kokemistasi tapahtumista, lukemistasi kirjoista ja  kuulemistasi tarinoista, ikään kuin ne eivät voisi sijaita samassa kaupungissa. Silti ne ovat. Tämä on sinun Pietarisi.
  -Mutta nyt lähdetään kotiin!

Sinun, Olga

Näkökulmia Pietariin tarjoavat mm.: Nikolai Gogol: Päällystakki (1842), Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1866) ja Anna Ahmatova: Runoelma ilman sankaria (1940-1966)
-