Osa suurempaa kokonaisuutta

Syksy on luopumisen aikaa, mutta myös etsimisen, arvioimisen, punnitsemisen ja säilömisen aikaa. Mistä kohtaa metsästä löytyy parhaat mustikkamättäät, entä puolukat, sienet, lakoista puhumattakaan? Joskus kerääjän mielessä herää epäilyksiä - ovatko paikka ja aika täysin vääriä, ehkä joku muu on jo valloittanut parhaat apajat ja jättänyt minulle vain kuivat ja ryppyiset marjat?

Ja joskus keskellä syksyistä metsäretkeä saattaa iskeä runsaudenpula. Ahkera poimija joutuu täsmentämään itselleen, mitä oikein olikaan poimimassa, mustikoita, puolukoita vai kenties sieniä. Mitä jos sitä onkin keräämässä vääriä asioita? Mitä jos oikeasti pitäisikin kerätä marjojen sijasta sananjalkoja, parhaat päivänsä nähneitä heinänkorsia tai ainoastaan ääniä, tuoksuja, näkymiä, muistoja?

Suunnilleen vuosi sitten teimme sisarten kanssa matkan Pietariin ja aloitimme tämän blogin kirjoittamisen. Nyt olemme jälleen samassa taitekohdassa, kesä on vaihtumassa syksyyn. Etsimme syksyn satoa, arvioimme ja punnitsemme mennyttä aikaa sekä säilömme sitä tulevaa varten.

Kuulkaa, minä en sienestä, enkä juuri kyllä marjastakaan. Metsässä käyminenkin jää minulle, etämetsäläiselle vähäiseksi, metsänhoidosta puhumattakaan. Mutta silti metsä merkitsee minulle paljon, pelkällä olemassaolollaan. Sinne minä menen keräämään punaista lankaa ajatusteni epäselvistä kudelmista, punnitsemaan ja arvioimaan mennyttä ja tulevaa. Minulla on juuret tukevasti metsässä, juuri siinä tietyssä, kotimme maan mullassa. Tuhansien tarinoiden satumetsässä, johon lapsuuteni muistot kiinnittyvät samalla sekä edellisiltä sukupolvilta perityin että itse eletyin tarinoin.

Vaikka parhaamme mukaan yritämme säilöä juuriamme seuraaville sukupolville, joudumme huomaamaan, etteivät ne siirry. Jokainen sukupolvi keittää omat säilykkeensä, kokeilee omat reseptinsä – toki perimätiedon, mutta myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja niin on hyvä. Sillä siskot, eihän mikään ainesosa ole täysin korvaamaton. Hyvän elämän reseptissä voidaan aina joku ainesosa korvata  – joko improvisaation tai ihanan kapinamielen kautta.

Kun olimme lapsia, suopellolta kerättiin joka vuosi savisia kannonpalasia ja kiviä, mutta isämme muisteli löytäneensä sieltä omassa lapsuudessaan  jotain paljon paljon jännittävämpää: Heidän elokuussa 1941 evakkomatkalta palattuaan, keskellä suopeltoa oli iso hehkuva ja savuava ympyrä; kuin lentävä lautanen olisi iskeytynyt maahan. Palopommi oli vain hairahtunut kohteestaan. Suo paloi ja savusi pitkään. Vasta seuraavan talven sulamisvedet sammuttivat kytevän tulen.  Lapset kilpailivat, kuka pystyy kauimmin hyppimään tulikuuman tuhkan päällä.

Minulle lempeä ja  rakas satumetsä piilottaa siis sisäänsä monia vaiheita. Jotkut niistä ovat sahan tai auran jälkiä maisemassa, toiset taas sielua avaavia ihania näkymiä, mutta joukkoon mahtuu myös pinnan alla kyteviä  pelottaviakin asioita. Kaikki ne ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta muodostaen yhden uuden kerrostuman suvun tarinapuutarhaan. Säilöttäväksi tai pois heitettäväksi – kunkin sukupolven mieltymysten mukaisesti. Sillä aina nousee uusia sisaria, jotka haluavat kokeilla omia reseptejään.

Teidän, Irina ja Olga