Poika ikkunassa

Olen jo kolmatta kertaa tänä syksynä Savonlinnan (ent. Säämingin) Putkinotkossa, ja jälleen lumoutuneena tutkin kuvaa, joka on 1800-luvun lopulta. Kuvassa poseeraa Walleniuksen perhe Vuohimäen kartanon ulkokuistilla. Mutta kuvassa on myös poika, jonka kasvonpiirteet näkyvät hädin tuskin kuistin takana olevasta ikkunasta. Ilmeisesti kurkkiva poika on perheen huutolainen, jonka nimi on Joel Lehtonen.

Joel Lehtosen työhuoneen nurkassa vierailijoita tervehtii kirjailijan omakuva.

Samanaikaisuus kuvassa on hämmentävää. Näkökulmien vaihtuminen riippuu siitä, kenen kautta tapahtumia tarkastelee. Kuin Lehtosen kuuluisimmassa teoksessakin, Putkinotkossa ristikuvaus, kun samaan aikaan kuvataan Rosinan ja vanhimpien lasten kaupunkikäyntiä ja Juutaksen jauhonhakureissua kauppias Könösen luona. Yhden päivän romaanissa jokainen kuvattu tunti on arvokas, niin vähään mahtuu niin paljon.  

Poika ikkunassa näyttää samalla uteliaalta ja surumieliseltä. Kuin hän miettisi, että olisipa yksi heistä, joiden elämää hän ei koskaan voi elää ja joiden arvoiseksi hän ei ole syntynyt. Miksi poika on jätetty yksin ikkunaan? Onko hän saanut luvan tulla kuvaan, mutta laitettu ikkunan taakse kuin osoittamaan omaa paikkaansa kasvattiperheessä, vai onko salaa pyrkinyt ikkunaan uteliaana seuraamaan jännittävää tilannetta? Ehkä hän onkin vain kuumeessa ja siksi joutunut jäämään sisälle?

Kotona etsin Googlen kuvahaulla tätä kyseistä Walleniuksen perhepotrettia. Kuvaa ei oletettavastikaan netistä löydy. Saan hakusanalla ’poika ikkunassa’ (avaa tuo linkki!) useita vanhoja mustavalkoisia valokuvia, joissa kaikissa on sama surumielinen tunnelma.  Lapsi katsoo ulos, kuin olisi tuomittu liikkumattomaan tilaan ja katselisi suurella kaipauksella ulos. Miksi hän on joutunut jäämään sisälle? Miksi hän ei ole ulkona juoksemassa? Mitä hän edes katselee? Vanhoissa kuvissa lapsen katse ulos välittää viestiä samasta kaipuusta kuin Uuno Kailaan runossa Pallokentällä rampa poika: ”Näin: pallokentän laitaan/ eräs rampa poikanen/ oli seisahtunut alle/ sen suuren lehmuksen./ Hän seisoi nurmikolla,/ nojas kainalosauvoihin;/ pelin tiimellystä katsoi/ hän silmin kuumeisin.--” (Paljain jaloin 1928)

Hovineiti Anna Vyrubovan selli Pietari-Paavalin linnoituksessa.

Sivullisuuden teema on ollut modernin aikakauden kirjailijoita pitkään kiehtova teema. Sivullinen ihminen on samaan aikaan syrjässä, kuin voimaton ja vastuuton vallitsevaan maailmanmenoon, ja toisaalta taas väkevästi oman yksinäisyytensä, mutta myös yksityisyytensä tunteva. Hän on usein melankolisen irrallaan muista. Hän voi olla vieras omassa ympäristössään joko tahallaan tai tahtomattaan, niin monista eri syistä johtuen. Pakolaisuudesta, erilaisuudesta, vieraudesta, kyvyttömyydestä, haluttomuudesta...  Kuin syksy hän ottaa voimattoman osansa vastaan. Tai kuin rampa, joka ”silmin kuumeisin” katselee pimenevää vuodenaikaa, putoilevia lehtiä, sateen ja tuulen tempoilevaa yhteisleikkiä ja tuumii: ”Minä en mahda tälle mitään. Tämä vain tapahtuu.” Tämä tapahtuu nyt minulle, ja tämä tapahtuu nyt sinulle, meille pohjoisen pallonpuoliskon ihmisille. Tämä kyvyttömyyden vuodenaika erkaannuttaa meidät kesästä, valosta, ikuisesta energianlähteestä, joka katoaa meiltä enemmän päivä päivältä...

Sisareni rakastavat syksyä, koska silloin on lupa kääriytyä kerälle, polttaa kynttilöitä ja fiilistellä, on lupa rauhoittua. Minulle syksy on vuosi vuodelta vaikeampi kohtaaminen. Minulle se on henkilökohtainen tappio: minä menetän valon useaksi kuukaudeksi. Minä lukittaudun sisäisesti.

Ja sitten herään. Luopuminen on aina alku uuteen. Syksy on tarpeellista hallitsemattomuutta, sittenkin meidän hyväosaisten sivullisuutta.

Mašha

Moskovaan, Moskovaan

Seison rautatieasemalla ja odotan kotiin lähtevää junaa. Viereisellä raiteella kuulutetaan lähtöä Moskovaan. Ryhdikkään junavirkailijan pilli viheltää. Luon haikean katseen hyttien ikkunoista näkyviin säntillisiin vuodevaatepinoihin ja ikkunoista katseleviin pyöreisiin kasvoihin, joissa poreilee lähtemisen jännitys. ”Moskovaan, Moskovaan.” 

Leningradin rautatieasema Moskovassa.

--

Toukokuussa Jelena seisoi  ryhdikkäänä ja järkkymättömänä aseman laiturilla junavaunun oviaukon kohdalla. Hänen mustat saapikkaansa ylsivät puoliväliin pohjetta. Sininen univormu oli moitteeton. Puolihame, pitkä kaulukseton takki ja sininen alaspäin valuva lierihattu, jossa oli ovaalin muotoinen kokardi edessä. Hänen kätensä lepäsivät kylkiä vasten yliluonnollisen tiukasti. Vasemmassa kädessään hän kantoi pientä laukkua, jossa säilytettiin varmasti hyvin tärkeitä papereita. Jelenan punaiset huulet kohosivat pieneen hymyyn kulkiessani hänen ohitseen. 

Nainen näytti lähempää tyttömäiseltä, oikeastaan keijulta. Lierihatun alta säntäili irronneita suortuvia ja paksu tummanruskea letti juoksi puoliväliin selkää. Huomattuaan minun tarkkailevan häntä, Jelenan katse muuttui epäileväksi. Hän rypisti kulmiaan ja huulten kaari koveni.  Hänen hansikoitu kämmenensä kohosi kohti kamerani linssiä  ja huulten puna pyöräytti ilmoille selkeän äänen: No photo. Hätkähdin ja tiputin junalippuni laiturille tervehtimään naisen mustien nahkasaappaiden kärkiä.

Hämmennyimme hetkeksi, mutta kohta meitä jo nauratti. Siis  ”Moskovaan, Moskovaan”.

Jelenoita oli  jokaisen vaunun kohdalla, joskus yksittäin, joskus pareittain. He saivat minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja turvalliseksi. He olivat minun kynnykseni tähän eriskummalliseen nurin käännettyyn maailmaan,  yöjunan kokoiseen välitilaan,  joka kuljetti minua  kohti Moskovaa.

 Junaan ei voinut millään  nousta ilman Jelenan kohtaamista. Matkalainen ei voi noin vain nousta portaita ylös junan käytävään matkalaukkujaan raahaten. Tähän junaan ei nousta hikisenä ja viime tipassa. Tänne ei päästä pelkällä matkaan oikeuttavalla koodilla, jota säilytetään puhelimen muistissa.

Tähän junaan tarvittiin asiakirjoja,  dokumentteja. Tähän junaan tarvittiin vaunuemännän arvioiva katse ja huulilta kirpoava hymy tai tyytymätön mutristus. Tässä junassa jokainen matkalainen tarkastettiin, testattiin ja hyväksyttiin.

 Hytissä  oli aluksi viileää. (vuodevaatteet oli kasattu symmetrisiksi pinoiksi ylävuoteisiin). Pienellä pöydällä tervehti muoviruusun vieressä  matkalaiselle koottu ystävällismielinen mutta hivenen pinnallinen eväskori. Kun Jelena saapui korot kopisten kynän ja lehtiön kanssa, päätin tilata lasillisen mustaa teetä ja korillisen tummaa leipää. (jännitys väreili junan ikkunaruudusta takaisin heijastuvissa kasvoissani). Olin siis matkalla.

Juna lonksutti, nyki, paukkui, rysähteli ja kitisi koko yön. Muutaman kerran heräsin siihen kun juna seisoi. Katsoin sälekaihtimien raosta ja näin keltaisessa valossa kylpevän valtavan ratapihan. Vaunun vieressä käveli mies kulunut nahkasalkku kädessään. Ehkä varhaiseen aamuvuoroon menossa, arvelin ja yritin vielä nukahtaa.

Olin käytännössä torkkunut vain muutaman tunnin kun juna saapui Moskovan  pääteasemalle.

--

Paluumatkalla en saanut nukutuksi senkään vertaa, kun ystävällinen mutta armoton vaunuemäntä herätti  jo aamuyöllä. Vaikka yritin torkkua, junan kovaäänisistä pauhaava musiikki ja käytävään auki vedetty ovi piti valppaana. Lopulta annoin periksi ja kipusin punkasta vaunun käytävälle selvittelemään unenpuutteesta  sekavaa päätäni. Kun eteeni aukeni Viipurin linna kylpemässä aamun ensimmäisissä säteissä, tiesin miksi ylipäänsä seisoin vetoisella käytävällä. Tuo Pyhän Olavin tornin rakenteita kutitteleva valo oli nähtävä. Tuo  peilityyni lahti, johon linnasaari heijastui täydellisesti kuin pelikortin patarouva.  

Viipuri aamunkoitteessa.

 --

Kun oma junani nytkähtää vihdoin liikkeelle, huomaan osastoni ikkunasta myös Jelenan nousevan Moskovan junaan. Hänen pitkä palmikkonsa ulottuu nyt lähelle vyötäröä. Takki kiristää vatsan seudulta. Hänen huulillaan väreilee lähtemisen jännitys. Moskovaan Moskovaan.

Terveisin, Olga

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin

Tämän blogin synnytystuskien yhteydessä luin ensimmäisen kerran Tšehovin Kolme sisarta. Ajatukset tuntuivat tutuilta ja omilta – kuin olisin lukenut omien hermojeni impulsseja tai ajatusteni epäselviä kudelmia. Entisenä kirjallisuudenopiskelijana on kovin noloa myöntää, että näytelmä oli ensimmäinen, jonka olen Tšehovilta koskaan lukenut tai nähnyt. Tästäkin huolimatta luulen olevani Tšehovista kaunokirjallisesti vaikuttunut.

Jos aloittaisin tarinan päähenkilöistä. On kolme sisarta – ikäjärjestyksessä – Olga, Maša ja Irina ja heidän veljensä Andrei, joka elää vaimonsa Natalian ohjenuorassa. Eletään pienehkössä kuvernementtikaupungissa, mutta haaveillaan Moskovaan muuttamisesta.  Näytelmän aika lienee 

kirjoittamisen ajankohdan lähellä (1901), vaikka toisaalta sillä ei ole mitään merkitystä. 

On ja ei ole. 

Aika oli ennen, silloin kun olimme lapsia ja kävelimme Moskovan katuja. 

Aika on kahdensadan vuoden päästä, kun elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi ja ihmeelliseksi. 

Onko tämä aikaa, mitä nyt eletään? 

Aika on aika ihme. Kuten kirkkoisä Augustinus on puhunut: “Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä.“

Moskovaan, Moskovaan...

Se on tässä ja kuitenkaan ei ole, vaan pakenee meitä niin kuin vain aika voi tehdä. 

Elämme menneisyydessä ja toisaalta harpomme sivuja eteenpäin tulevaisuuteen, vaikka voimme 

tavoitella siitä vain haavekuvia.

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin. 

Ja eläisin vastakin: 

”Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: ”ah, raskasta on elämä!” – ja kuitenkin pelkää niin kuin nyt eikä tahdo kuolla.” (Kolme sisarta, suom. Martti Anhava)

Kaikki on yhteydessä kaikkeen, vain materia muuttaa muotoaan. Me muutamme muotoamme. Semiootikko Greimasin käsittein sanottuna: vain aktorit vaihtuvat, aktantit eli roolit säilyvät. 

Olen kirjoittanut omaan tarinaani: ”Aina tulisi joku. Ja tavallaan se olisi se ja sama, kuka tulisi, kunhan tulisi joku. Sillä hän oli se joku, yksi heistä, ja niin kauan kun hän muistaisi, tämä kaikki tulisi olemaan olemassa. Ja hän tulisi muistamaan sen viimeiseen hengitykseensä asti. Luultavasti siitäkin pidemmälle, sillä se tieto oli maailmassa, se oli kirjoitettu maailman geeneihin, lakeihin ja virtaan. Se oli pysyvää, sellaista, joka meistä jäi.”

Mašalle eli kommunikaatiota edellisessä tekstissä pohtineelle siskolleni kirjoittaisin, että emme ole ainoita jotka puhuvat ristiin. Voimmeko edes hyvästä tarkoituksesta huolimatta puhua samasta asiasta tai kohdata toisiamme täysin?

MAŠA: Jokin mieli siinä siis kuitenkin on? 

TUSENBACH: Mieli…Siellä sataa lunta. Mikä mieli?

Tauko

Kuvittelen tässä olevan jotakin tsehovilaista.

Teidän,

Irina

Moniääninen sisarsarja

Virolainen kirjailija Imbi Paju arvosteli Hesarissa (24.9.) suomalaisia puhumattomuudesta:” Ei keskustella, ei argumentoida, ollaan kuin ei oltaisikaan, koska vaikeneminen on viisautta.”  Viittaus liittyi suomalaiseen keskustelukulttuuriin ja sen ohuuteen. Pitäisikö meidän opetella keskustelemaan? Eikös kaikki sitten osaakaan puhua? Kalkatellaan niitä näitä pässinpäitä, mutta ei oikeasti mitään. Tai ollaan kuin ei oltaisikaan, vaikka pitäisi puhua. Ja lisää puhua, jotta ei jämähdettäisi puhumattomien asioiden alle.

Aino-Maija Metsolan Napakettu (2010) kuvastaa
ehkä meitä suomalaisia  tiukasti kääriytyneenä
häntänsä ympärille.

Pelko tulla väärinymmärretyksi voi estää. Tai välttelemme puhumista, koska voimme saada aikaan pikku riidan. Voimme mokata ja joutua  toisten silmissä huonoon valoon. Vähättelemme: ”Äh, turhaa alkaa selittelemään, ei toinen ymmärrä kuitenkaan.”

Ehkä olemme pohjimmiltamme vain laiskoja selvittämään, mitä keskustelun toinen osapuoli edes tarkoittaa. Samalla pitäisi miettiä, mitä mieltä itse on. Aina ei huvita olla mitään mieltä tai vaikka huvittaisi, ei vaan ole mitään sanottavaa. Ja jos sattuukin olemaan jotain mieltä, niin miten sen sanoa niin, että viesti menee varmasti perille. Mitä sanavalintoja käyttäisi? Missä äänensävyssä? Tyylilajissa? Millaisten eleiden ja ilmeiden, asentojen saattelemana? Vai heittääkö vaan sammakon suustaan, ja tutkii toisen reaktioita, mihin suuntaan sammakko suusta juuri loikkasi. Siirtää siis sujuvasti vastuun kuulijalle.

Pitäisi kai hankkia vähän uudempia puhumisen oppaita...

Meidän sisarten perheessä on ollut aina paljon puhetta. Emme ole sillä lailla koskaan olleet juuri puhumattomuuden piirissä, jos ei lasketa niitä hämmennyksen hiljaisia hetkiä, kun kukaan ei enää ymmärrä, mistä alun perin puhe lähti liikkeelle. Silloin vaihdetaan sujuvasti toiseen aiheeseen. Kun naisvoittoinen perheemme kokoontuu, isästä on tullut vuosien mittaan entistä hiljaisempi mies. Isä vastailee oikeastaan enää vaan kysymyksiin. Yksi isä-ääni naisäänisyyden sarjassa.

Perheessämme on kehittynyt vitsi tästä kuuluisasta toissijaisen puheen dialogista, joka menee esimerkiksi tähän tapaan: -Kattokaa, tuolla tiellä pyöräilee mies, joka kannattelee päätä kainalossaan! – Oho, minnehän se on menossa? – Mikä pyörämerkki sillä on? –Ai kellä? – No sillä miehellä.. - Kuka siellä oikein menee? – Onko se mies? - Häh? Kuka, missä?

Kaikkihan osaavat puhua,  niinhän se oli?