Todellista Pietaria

Heräsin kylmään puristukseen ranteessani. Olin nukahtanut pietarilaisen hotellihuoneen mukavaan vuoteeseen, mutta nyt huone näytti aivan erilaiselta. Sisustus oli niukka ja ikkunoissa jäätä. Vieressäni seisova hahmo totesi olevansa herra Kekšin ja samalla hän kiskoi minua sängystä.

– Tule, lähdetään kaupungille, Minä haluan näyttää sinulle todellista Pietaria!

 Äkkiä olin Lomonosovin aukiolla, Fontankan rantakadulla, mutta silti tämä Pietari oli erilainen, kuin jossa aiemmin päivällä kävelin. Ilma oli kelmeää, ei ollut pimeää, mutta ei kirkastakaan, valo oli keltaista. Siellä täällä tussahteli maahan suuria lumihiutaleita, pehmeästi, pehmeästi.  Ehkä olin jäänyt aikojen väliin. Jonnekin, missä ajallisten ulottuvuuksien määrittely on turhaa, ajattelin. Vai oliko tämä outoa unta, josta en kuitenkaan haluaisi herätä?

Tässä virtasi Fontanka –joki, jonka varrella Anna Ahmatova loi runojaan suoraan  muistin kirjallisuudeksi. Silta, jonka pilarissa yksisarvinen piteli valopalloa. Joskus täällä oli vain maaseutua ja kaupungin raja.

Tämäkö oli todellinen Pietari, kysyin oppaaltani.

-Tiedätkö, joskus on parempi olla hiljaa, koska olemassa olevat sanat yllättävät.Kun ne ryöpsähtävät ulos suusta, niiden merkitys muuttuu. Niistä tulee osa vierasta kieltä, jonka kielioppia ei tunne, totesi herra Kekšin ja viittoi katsomaan oikealle.

Huomasin nimineuvos Akaki Akakijevitsin hytisevän kylmyydestä pimeällä kujasella. Hänen viittansa oli kulunut ja paikattu moneen kertaan. Kohta hän saisi säästettyä rahat uuteen päällystakkiin.  Ja tällä aukiollako nimineuvoksen uusi takki sitten törkeästi ryöstettiin? Vain tuuli vingutti lohduttomien talojen lohduttomia  kattopeltejä. Akakijevits oli yksi tämän kaupungin uhreista.  Päällystakki toi hänelle toivon ja sitten se otettiin pois.

Niin, se totuus?

 Kekšin harppoi eteenpäin pitäen edelleen tiukasti kädestäni kiinni. Heinätorin jälkeen saavuimme Gribojedovin kanavalle, jonka vartta tallusti synkkänä Rodion Raskolnikov, etsien  oikeutusta omalle asialleen. Syyllisyys kasvoi päivä päivältä ja kuitenkaan hän ei sitä tunnistanut: - Missä suhteessa minun tekoni on tyhmempi kuin muut aatteet joita on kihissyt maailman alusta alkaen?

Päivällä juuri tässä, valtaisan roskakasan keskellä, kyyhötti ihminen alas laskettuine katseineen. Viereisessä kadunkulmassa vanha mummo myi vihreää villapipoa ja paidanhelmasta tehtyjä nenäliinoja. Kotiin palattuaan hän pesi kädet ja kengänpohjat puhtaaksi, jotta paha henki pysyisi kadulla.

 Äkkiä korvat menivät lukkoon. Tykkien jyminä tuntui joka puolella kehoa. Kuuluiko se Pietarin-Paavalin linnoituksesta vai Leningradin piirityksen porteilta? Oliko se oman vereni kohina, kun näin kadulla lojuvia liinoihin käärittyjä ruumiita. Hitaasti laahustavia, nälkäisiä ihmisiä., jotka Ahmatovan lailla ”hyvästelivät jo hyvästellyn ja kulkivat alle holvien pimeiden”.

Oliko tämä todellinen Pietari, kuiskaan?

Ei vielä. Nyt istuin leningradilaisen hotellin aulassa ja huomasin lattialla lojuvan puoliksi syödyn hiiren. Seinällä tuijotti valtaisa Leninin pää. Kahviossa yritin valita lounasta, joko kylmää broilerinjalkaa tai mustunutta kananmunaa. Kun päätin pyytää perunalastuja, myyjä huokasi toverilleen: - he haluavat niin paljon…

Vuosia myöhemmin istuin kylässä ystävän luona Vladimirinkadulla seitsemän tunnin illallisella, mistä mitään ei puuttunut. Pietarin kadulla ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat . Siinä hetkessä yhdistyi vanha ja uusi. Historia ja tämä nykyinen maailma, joka juoksee kuin viimeistä päivää kohti jotain, joka pysyy aina yhtä kaukana. Lumisade tuntuu kasvoissa samalta kuin Dostojevskin ja Ahmatovan aikana, pehmeät hiljakseen laskeutuvat hahtuvat. Kävelin Fontankan rantakatua kohti kirkkoa, jossa oli siniset tähtikupolit. Vastaan ui jatkuva autovirta. Suoni joka kuljetti elämää kohti kotia, katettuja zakuskapöytiä ja punakukkkaisia teeastioita. Tulin kauppakujalle, jossa myyjät korjailivat myytäviään  ja roskat lojuvat kadulla. Kulman takana saattoi olla ihan mitä vaan, ihmeitä joita tämä maa oli täynnä. Asuntojen valaistut ikkunat , ruostuneet rautaportit. Tämä haju, joka kiehtoi ja kuvotti yhtä aikaa. Vastaantulijoita ei katsota silmiin. Mutta aina kun olen kysynyt tietä, olen saanut neuvon eteenpäin.

Tämäkö se sitten oli, todellisuus?

- Nyt näkemääsi Pietaria ei ehkä ole olemassa sellaisena, kuin sinä ajattelet, Herra Kekšin totesi. -Mutta silti sinä olet täällä. Hämmennyt, kun huomaat täällä elementtejä kokemistasi tapahtumista, lukemistasi kirjoista ja  kuulemistasi tarinoista, ikään kuin ne eivät voisi sijaita samassa kaupungissa. Silti ne ovat. Tämä on sinun Pietarisi.
  -Mutta nyt lähdetään kotiin!

Sinun, Olga

Näkökulmia Pietariin tarjoavat mm.: Nikolai Gogol: Päällystakki (1842), Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1866) ja Anna Ahmatova: Runoelma ilman sankaria (1940-1966)
- 

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin

Tämän blogin synnytystuskien yhteydessä luin ensimmäisen kerran Tšehovin Kolme sisarta. Ajatukset tuntuivat tutuilta ja omilta – kuin olisin lukenut omien hermojeni impulsseja tai ajatusteni epäselviä kudelmia. Entisenä kirjallisuudenopiskelijana on kovin noloa myöntää, että näytelmä oli ensimmäinen, jonka olen Tšehovilta koskaan lukenut tai nähnyt. Tästäkin huolimatta luulen olevani Tšehovista kaunokirjallisesti vaikuttunut.

Jos aloittaisin tarinan päähenkilöistä. On kolme sisarta – ikäjärjestyksessä – Olga, Maša ja Irina ja heidän veljensä Andrei, joka elää vaimonsa Natalian ohjenuorassa. Eletään pienehkössä kuvernementtikaupungissa, mutta haaveillaan Moskovaan muuttamisesta.  Näytelmän aika lienee 

kirjoittamisen ajankohdan lähellä (1901), vaikka toisaalta sillä ei ole mitään merkitystä. 

On ja ei ole. 

Aika oli ennen, silloin kun olimme lapsia ja kävelimme Moskovan katuja. 

Aika on kahdensadan vuoden päästä, kun elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi ja ihmeelliseksi. 

Onko tämä aikaa, mitä nyt eletään? 

Aika on aika ihme. Kuten kirkkoisä Augustinus on puhunut: “Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä.“

Moskovaan, Moskovaan...

Se on tässä ja kuitenkaan ei ole, vaan pakenee meitä niin kuin vain aika voi tehdä. 

Elämme menneisyydessä ja toisaalta harpomme sivuja eteenpäin tulevaisuuteen, vaikka voimme 

tavoitella siitä vain haavekuvia.

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin. 

Ja eläisin vastakin: 

”Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: ”ah, raskasta on elämä!” – ja kuitenkin pelkää niin kuin nyt eikä tahdo kuolla.” (Kolme sisarta, suom. Martti Anhava)

Kaikki on yhteydessä kaikkeen, vain materia muuttaa muotoaan. Me muutamme muotoamme. Semiootikko Greimasin käsittein sanottuna: vain aktorit vaihtuvat, aktantit eli roolit säilyvät. 

Olen kirjoittanut omaan tarinaani: ”Aina tulisi joku. Ja tavallaan se olisi se ja sama, kuka tulisi, kunhan tulisi joku. Sillä hän oli se joku, yksi heistä, ja niin kauan kun hän muistaisi, tämä kaikki tulisi olemaan olemassa. Ja hän tulisi muistamaan sen viimeiseen hengitykseensä asti. Luultavasti siitäkin pidemmälle, sillä se tieto oli maailmassa, se oli kirjoitettu maailman geeneihin, lakeihin ja virtaan. Se oli pysyvää, sellaista, joka meistä jäi.”

Mašalle eli kommunikaatiota edellisessä tekstissä pohtineelle siskolleni kirjoittaisin, että emme ole ainoita jotka puhuvat ristiin. Voimmeko edes hyvästä tarkoituksesta huolimatta puhua samasta asiasta tai kohdata toisiamme täysin?

MAŠA: Jokin mieli siinä siis kuitenkin on? 

TUSENBACH: Mieli…Siellä sataa lunta. Mikä mieli?

Tauko

Kuvittelen tässä olevan jotakin tsehovilaista.

Teidän,

Irina

Rakkaudentunnustus ja iso D:

Kävimme siis lähikaupungissa, jossa asuu Suomen verran ihmisiä. Pietari - kaupunki suolla ja itikantappotutka hotellihuoneessa. Nuorempi siskoni, jonka kanssa jaoin huoneeni, oli huolissaan itikoista ja minä vasta aamulla, sillä nämä nevan itikat aiheuttivat minussa reaktioita, kuten Raskolnikoville kaikki eteen sattuneet, sattumanvaraiset ihmiset.
Vasta Allegrossa menomatkalla tajusin, että edellisestä Pietarin kerrasta oli kulunut seitsemän vuotta. Olin siepannut kirjoituspöytäni laatikosta näet vanhan julkaisun St. Petersburg This week, jonka kartta osoitti, että metro oli ainakin saanut lisää lonkeroita.
Jos en ollut immuuni itikoille, en ollut immuuni myöskään kaupungille. Rautatieaseman edessä eka tuuletus: Mikä vapaus! Riensimme matkalaukkujen rohistessa Leninin patsaan eteen ja otimme ensimmäiset selfie-kuvat. Mikä ilo! Nuoremman siskoni idea oli tuonut meidät tänne, vaikka olinkin jo ehtinyt epäillä viisumien vuoksi matkan toteutumista. Kuvissa näytimme iloisilta ja vapautuneilta, ja sitä myös olimme!

Kamerasta johtuu tämä sumuisuus, mutta tunnelman se välittää..

Tavoitteeni oli, että tällä kertaa olisi mahdollisimman vähän Nevski Prospektin edestakaista kävelyä, sillä kaikki edelliset kerrat tuo Pietarin pääkatu oli jo tullut ihan tarpeettomankin tutuksi. Aiempien käyntien Moskova-hotellin sijaan olimme tällä erää kaukana suomalaisista turisteista. Hotelli sijaitsi lähellä Dostojevskin kotimuseota, ja mikä olisikaan paremmin sopinut meille humanisteille, joista kaksi opiskellut kirjallisuutta yliopistossa ja kolmas historiaa. "Dynasty" - hotellimme nimi toi mieleen enemmänkin 80-luvun heti Dallasin jälkeen.
Rubinsteininkadun (lähellä Nevski Prospektia) varrella oli kiinnostavia uudenrouheita ravintoloita ja liikkeitä, joista Marmeladova ehkä kiinnostavin pietarilaisen muotisuunnittelijan vuoksi. (Näihin vaatteisiin emme kuitenkaan luontevasti sopineet.)

Vesipiippua emme tässä Rubinsteininkadun ravintolassa kuitenkaan tilanneet..

Tavoitteena oli käydä Ison Deen eli Fjodor Dostojevskin kotimuseossa. Intiimien kotimuseoiden hienous piilee juuri siinä, että menneeseen aikaan pääsee heti sisään. Museo vaikutti syvästi meihin kaikkiin kolmeen: salonkiajatus astui elämään ja nimensä lisäksi tämän blogin profiilikuva otatettiin rappukäytävässä (kiitos Jevgenille, joka ohikulkijana ymmärsi kuvien merkityksen).
Kuvassa oleminen ja poseeraaminen, myöskään yhdessä siskojeni kanssa, ei ole itselleni kaikkein luontevinta, kuten ei aina halaaminenkaan, koska se on perheessämme vielä melko hallitsematon tapa. Yhteenkuuluvuuden tunne on mietittävä uudestaan, kun lapsuudesta on jo ainakin ajallisesti etääntynyt. Toisaalta huomasin olevani mitä parhaimmassa ja turvallisimmassa seurassa, kun luulee tuntevansa sisarten piirteet, elämänvaiheet ja ajattelukytkökset. Meitä yhdistävät lukuisat asiat ja kiinnostuksen kohteet, kuten tämä blogi toivottavasti tulee osoittamaan. Kyse on ehkä jo enemmän siitä, että tunnustaa sisarrakkauden itselleen eikä enää jäykistele sitä. Siksi kokemus siinä rappukäytävässä paikoillaan istumisesta Jevgenin ottaessa meistä kolmesta kuvia oli syvempi rakkaudentunnustus siskojani kohtaan kuin itse kirjailijakodin elämän tutkimista. Siksi kai rakkaus pitää tunnustaa myös alttarilla?


Kolme sisarta. Kuva: Jevgeni Ohikulkija

Viikonlopun jälkeen aloin lukea viimein uudestaan Raskolnikovin rangaistusta, sillä siitä muistelen koko kirjan kertovan. Itsekin "elämäntaparikoksia" tehneenä minua kiinnostavat rangaistukset, joita ihmiset itselleen toimeenpanevat. Nyt olen vielä hyvässä seurassa, sillä romaanin tapahtumat eivät vielä ole kunnolla käynnistyneet. Lukemisen panttaaminen voi joskus olla hyve, kun tietää, että pitkitetty nautinto kannattaa (hyvän klassikon kohdalla aina). Nautinnollista se, että kaikki kirjan epätärkeät henkilöt tai kadut ovat vain alkukirjaimella mainittu. Siispä koodi D: "Kun nautinto on kohdillaan."