Maja pensasaidan varjossa

Löysin pihaamme ympäröivän pensasaidan sisältä pienen pöydän ja tuolit. Kuinka ihmeellistä, mikä jännittävä seikkailu! Siellä oli olla köllötellyt maja koko kunnioitettavan kahdeksan ikävuoteni ajan ilman että minä tiesin. Luulin tuntevani kotipihan jo läpeensä hyvin ja paljon myös sen ulkopuolelta kirjastoa, koulua ja kauppoja myöten. Enää ei puhuttu siitä loppumattoman naiivista viisivuotiaasta, jolle elämä alkoi pihapiirin ulkopuolella tai viimeistäänkin kaukana loistavista keskikylän valoista. (Kaukana toisaalta olivat vielä myös ne ajat, jolloin ajattelin sen kaiken olevan niin nähtyä, todellisuudessahan maailma alkaisi läheisistä pikatiestä ja juna-asemasta.)

Omia asioitaan ajattelevat sisarukset rinnakkain. Kuopuksen kohtaloksi jää ikuinen sivullisuus, omissa piirroksissaankin hän sijaitsee erillään muista.

Muistan yhä hyvin, kuinka tympeän sisarellisesti sisareni suhtautuivat löytööni sen heille näytettyäni. Mikä antikliimaksi! Koska he olivat sen muinoin rakentaneet, minun löydölläni ei heidän mielissään ollut sitä merkitystä, jonka itse sille annoin. Se oli heille niin nähtyä, mutta minulle suuri seikkailu, jota aiempien leikkijöiden turvallinen ”olin jo täällä ennen sinua” -signaali vain vahvisti. 

“Mikä voima panee Iltatähden ryömimään kotipihan pajuangervon sisään? Tämä paikka on minun valloittamani, vain minun. Pensaan sisällä on leikin tähteet kuin miehittäjävaltion kirkuva lippu: me olimme täällä ensin.” Näin vanhin sisareni on sanoittanut tunteitani 18-vuotisjuhlieni kynnyksellä. Mutta väärin: ei minusta tältä tuntunut. Vain minun ajatuksiini yritti tunkeutua sisareni miehittäjävaltion kirkuva lippu. 

On ollut turvallista kasvaa siskojen tarjoaman esimerkin valossa, jos nyt joskus varjossakin. On vaikea eritellä, halkoa tai pilkkoa heidän merkitystään identiteetilleni ja minuuteni rakentumiselle, enhän tiedä muustakaan. Olinko yksinäinen, oliko paineita suoriutua, kurottaa siskoja kiinni, pidinkö heitä esikuvinani vai varoittavina esimerkkeinä, kuten sisareni kirjoituksessaan pohtii.

Kolme sisartani ovat vaikuttaneet identiteettiini jo kauan ennen kuin synnyin. Vanhempien ja muiden aikuisten tarinat heidän lapsuudestaan, kuvat, joissa en ollut mukana, päiväkirjat, joiden tarinoita en tuntenut. Perheessäni oli muuan seinälle ripustettava tonttukuva, jonka tontut olivat vanhempamme nimenneet kolmen sisareni mukaan. Mukana oli sisarteni lisäksi sukulaisia ja naapureita, mutta minulle ei ollut siinä tilaa. En edes havitellut tähän kuvaan kuulumista, se oli sisarteni juttu ja toi minulle turvaa pelkällä olemassaolollaan. Oli hienoa tietää, että juuri tässä, saman pöydän äärellä oli oltu jo minua ennen. 

Yksi joulun traditioista: tonttukuva otettiin joulun alla esille ja ripustettiin keittiön seinälle. 

Sisarillani oli myös joulukuuseen ripustettavat nimetyt tontut. Vanhimman siskon tonttu oli minusta pikkusiskona hienoin, olihan hän saanut mitä luultavimmin esikoisen oikeudella valita ensimmäisenä tonttunsa. Kinusin vuosien ajan itselleni omaa tonttua, mutta samanlaisia ei valmistettu enää. Lopulta sain jonkun pikkuruisen tontun, joka kuitenkin unohtui joulukoristelaatikon uumeniin ilman että minulle olisi muodostunut siihen minkäänlaista suhdetta. Siskojen tontut sen sijaan eivät ole menettäneet merkitystään mielessäni ainoina oikeina joulukuusenkoristeina ja tontun malleina.

Minä en kuulunut siskojeni lapsuudentarinoihin. Mutta ne vaikuttivat minuun. Ne muodostivat omalle tarinalleni kehykset, joista puuttui keskipiste, minä. Maailma oli kuin olikin ennen minua ja tulisi jatkumaan minun jälkeeni.

Ehkä tämä blogikin palvelee samaa tarkoitusta: etsiä jälkiä sisarten tekemistä seikkailuista, kirjoittaa niiden väliin oma puumerkkinsä ja muodostaa siten oman elämänsä tarinaa.

I

Rivejä, rivien välejä

Siskon salaisuuksien kirjat olivat suuri houkutus pikkusiskolle.

Joskus näitä kirjoja luettiin luvan kanssa (yhdessä) ja joskus luvattomasti.

Kirjoittava ihminen on ajatteleva ihminen. Kirjoittaessaan ihminen pääsee todelliseen ja syvään yhteyteen itsensä kanssa. Ihminen tarvitsee kirjoittamista - ainakin minä tarvitsen, jotta voin ymmärtää itseäni. Tietenkin puhuminen on tärkeää ja joskus jopa tärkeämpää, mutta kaikkea ei aina voi sanoa ääneen. Ehkäpä kaikkein hienoimmat asiat voi vain kirjoittaa. Millaistahan muuten olisi elää ilman kirjoitustaitoa?

Kirjoittaminen on monille kirjoittaville ihmisille samankaltainen elinehto kuin hengittäminen. Itselleni se on ajattelutaito tai jäsentämisen taito. Päiväkirjan sivuilla syntyy ajatuspolkuja, joita seurata. "Tätä mieltä minä olen, tältä tuntuu nyt". Polku tuntuu turvalliselta sitä mukaa, kun on reittiä, jota seurata eteenpäin.  

Muistan, kun sain ensimmäisen päiväkirjan. Oli syntymäpäiväni, täytin seitsemän vuotta ja syksyllä aloittaisin koulun. Päiväkirjani pinta oli karkea, kannessa kukkivat vihreät ruusut ja sen pikkuruinen lukko oli minusta yhtä houkutteleva kuin kirjan tyhjät sivut. Ajatella, minä saisin täyttää sen kirjan aivan itse, luoda omia maailmoja eikä kukaan saisi koskaan tietää niistä mitään. Minun piti vain ensin oppia kirjoittamaan - onneksi koulu alkaisi pian.

                      

Ensimmäinen päiväkirjani kesti toiselle luokalle saakka. Seuraava päiväkirjani oli kapeaa kahisevaa paperia ja sen kannessa myös oli ruusu. Siihen kirjoitin jo paljon kaverijuttuja, ja luokkakavereiden kanssa koristeltiin myös yhdessä sen sivuja. Kun kasvoin, tuli vihastumisia ja ihastumisia. Mieli muuttui nopeasti kuin Anttilan postimyyntikatalookit - ja päiväkirjan sivut täyttyivät. Teinivuosina yksi päiväkirja kesti vain muutaman kuukauden. Keräännyimme kahden parhaan ystäväni kanssa muistelemaan vauhdikasta viikonloppua parvisängylleni ja silloin kaivoin päiväkirjani esiin. Ei mikään ollut sen tarpeellisempaa kuin muistella tapahtumia yhdessä, jossa tärkein rooli oli tietenkin lukijana minulla ja päiväkirjallani! Joskus saatoin lukea ääneen edellisvuoden tapahtumia, tai kerrata teemojen mukaan, mitä oli tapahtunut edellisenä juhannuksena tai uutenavuotena. Monesti saatiin aikaiseksi hyvät naurut, kun noloiltiin lapsellisuuksillemme, joskus vain muisteltiin haikeina menneitä vuosia.  Tapahtumien ja tunnelmien kertaaminen vahvisti meitä, olimmehan niitä yhdessä kokeneet.  

                      

Nykyajan tallentamisvimmaisena ja -vammaisena aikana on jotenkin rauhoittavaa, että nuoruusmuistot on varmassa tallessa kirjoissa ja kansissa. Suhteellisen varmaa on, että ne eivät katoa, elleivät sitten tulessa pala. Kuitenkin menee vielä kauan ennen kuin mainitsen halaistua sanaa päiväkirjoistani omille tytöille; muistanhan omasta kokemuksesta miten kivaa oli lukea isosiskon päiväkirjaa - yleensä salaa.  - Masha