Onni Kokon katse ja Kalvea impi

Valitettavasti painovuotta tässä kannettomassa
kirjassa ei enää ole, mutta Gallen-Kallelan ku-
vittamana teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1908.

Ensimmäinen kirja, jonka muistan, oli kellastunut ja kanneton, kirjaimetkin oudon koukeroisia. Se tuoksui toisten ihmisten tarinoilta ja  sivuille oli jäänyt lukuisia jälkiä sitä lehteilleistä sormista.

 Aleksis Kiven kirjoittama ja Akseli Gallen-Kallelan somistama Seitsemän veljestä on ollut lapsuudenkotimme kirjahyllyssä aina. Tekstinsä puolesta se ei meitä lapsia niinkään kiinnostanut, mutta ne kuvat! Kirjan sivuilla vilisi pääkalloja, outoja ornamentteja, peikkoja ja piruja. Erityisesti kirjasta jäi mieleen tätimme kertoma tarina, kuinka hänen isänsä luki  veljeksistä Aapon kertomusta kalveasta immestä, jonka ilkeä peikko houkuttelee vangiksi ja veriateriaksi luolaansa.  

"Ilkeällä kiljunnalla raahasi hänen peikko sywimpään
luolaansa ja imi hänestä weren aina wiimeiseen
pisaraan asti"

Pyysimme tätiämme kertomaan meille yhä uudestaan, kuinka hän istui hiiskumatta isänsä sylissä hämäränhyssyssä kuunnellen tätä kauhistuttavaa mutta myös kiehtovaa tarinaa. Tätimme siirsi omaa kirjallista perimätietoaan meille, veljensä lapsille, jotka istua nakotimme saman kaakeliuunin lämmössä. Meitä sisariakin pelotti, mutta tiedäthän sen tunteen, kuinka pelottava muuttuu jotenkin kutkuttavaksi tutun turvallisessa ympäristössä.  Kalvean immen tarina oli kuin kaamea kummitusjuttu, jonka äärellä voi todeta oman kodin yhä maailman turvallisimmaksi paikaksi. 

Minusta oli ihmeellistä, että isoisämme luki lapsilleen kirjoja, koska meidän perheessämme vain naiset lukivat lapsille.  Lisäksi mieltäni kiehtoivat kaikki mahdolliset tarinat isoisästämme, sillä hän kuoli sodassa ja jäi meille tuntemattomaksi perheenjäseneksi. Sen sijaan tädistämme tuli minulle tärkeä kirjallinen mentori ja tiennäyttäjä. 

"Näin wuosia elelee kelmeä, weretön impi wangittuna wuoren kohtuun."

Toinen tärkeä kirja, jota tätimme luki isänsä kanssa ja joka siirtyi myöhemmin perintönä meille sisarille oli  kuvateos: Suomen vapaussota kuvissa I-II. Tädin lapsuudessa ennen sotia kirjoja oli vähän, ja yhdessä luettiin niitä kirjoja, mitä hyllyssä oli. Tämä teos ei kuitenkaan ollut ihan tavanomaisin kuvakirja lapsille.  Silti me palasimme siihen yhä uudelleen ja uudelleen, ensin tädin kanssa, ja myöhemmin ihan itseksemme, ja aina tietylle kirjan sivulle,  Onni Kokon kuolinvuoteen ääreen. Onni Kokko oli lapsisotilas, joka kaatui Suomen sisällissodassa 14-vuotiaana poikasena. Kirjassa Onni makasi kuolinvuoteellaan, side päänsä ympärillä katsoen suoraan lukijaan.

Onni Kokko kuolinvuoteellaan. 1918, kuvaaja tuntematon.

Katsoimme pelokkaasti Onnin kirkkaita silmiä ja mietimme mitä hän siinä ajatteli, mitä tunsi, oliko hän elävä, vaiko jo kuollut.   Ahdistuimme kaduilla lojuneista surmatuista ihmisistä, kuolleista hevosista, palaneista taloista ja kuitenkin iloitsimme kirjan sivuja selatessamme siitä, että me saamme elää rauhassa ja maailmassamme on kaikki paikallaan.

Lukeminen antaa meille mahdollisuuden kokea erilaisia tunteita ja elämyksiä turvallisesti ja tutussa ympäristössä. Yhdessä lukemalla eri sukupolvien kokemukset, kertomukset ja muistot sekoittuvat lukumuistoihin ja niistä tulee osa meitä. Ei ole aina tärkeää, mikä tarinassa on totta ja mikä on sepitettyä, mikä on minun muistoni ja mikä alkujaan jonkun toisen. Mutta se on tärkeää, että tuntee kiinnittyvänsä kertomukseen ja, että vaikka oma tarina joskus päättyy, se ei päätä koko kertomusta. Minun marginaalitöherryksestäni voi jalostua aforismi tarinan seuraavassa sukupolvessa.

Luen ja kirjoitan – siis olen olemassa

Tämä taideteos Anna Ahmatovan kotimuseossa sykähdytti jollain tavalla. Kirjathan tuovat valoa elämään. Tosin tässä tapauksessa  teos oli kantaaottava. Kirjat olivat neuvostoajan poliittisia julkaisuja!

Olen elänyt kirjallisuuden taikapiirissä aina, ja tästä kuuluu pitkälti kiitos kirjallista kulttuuria vaalineille ihmisille lähisuvussa, myös kolmelle sisarelleni. Kyllä, laskit oikein – todellisuudessa meitä ei ole kolme sisarta vaan neljä, mutta blogin meistä jakaa kolme. Kirjallista kulttuuria minulle on ollut mahdollistamassa kuitenkin myös neljäs, kuten myös lukemattomat muut aikuiset, joiden joukkoon luen nyt myös sisareni, onhan välissämme aika suuri ikäero.

Tiesitkö, että Fjodor Dostojevskin toinen vaimo, Anna hoiti kustannussopimukset ja  kirjojen myynnin ja toimi myös uransa alussa pikakirjoittajana? 

Toisinaan elämääni ja toimintaani ohjannut periaate on ollut vahvasti kirjallinen, toisinaan kirjoittaminen ja kirjallisuus on jäänyt lapsipuolen asemaan. Tämänhetkinen elämäntilanteeni on jälkimmäinen. Päivät täyttyvät lasten, niiden oikeiden, äänestä ja touhusta, ja jos haluaa hetkiä oman kirjallisuuden vaalimiselle, on ne ajoitettava silmänräpäykseen unta odotellessa. Tämäkin kirjoitus on suunniteltu päiväuniaikaan kerrossängyn alapedillä sen jälkeen, kun lapset ovat hiljentyneet, ja ennen kuin itse olen valunut unenkaltaiseen horrokseen. Omalta osaltani olen nyt mahdollistamassa kirjallisen kulttuurin leviämistä uusiin sukupolviin kirjallisuuskasvattajana.

Kirjoja Anna Ahmatovan kotimuseosta. 

Oma kirjallinen elämä on kuitenkin myös tärkeää. Siksi halusin oman kirjallisen salongin. Alustan, joka mahdollistaa kirjoittamisen ja – mikä tärkeintä – velvoittaa siihen. Jälleen minulla on deadline, ihana toimintaani ohjaava pakko. Vapaus luoda maailmoja milloin ja missä tahansa on mahtavaa, mutta samalla niin jäsentymätöntä. Voisin kirjoittaa siitä ja tästä, runon, novellin, romaanin, mutta en koskaan tee sitä, koska en raivaa sille tilaa itsessäni.

Jättää jälkensä maailmaan, jossa olemme vain käymässä. Kirjoittaa itsensä maailman väleihin, sitä minä haluan. En välttämättä kirjoita kirjaa, en ehkä edes runoa, ehkä minulle riittävät hajanaiset muistiinpanot jonkun toisen kirjoittaman teoksen marginaalissa. Mutta kirjoittaa minä haluan, ja me haluamme, siksi perustimme tämän blogin. Iloksi ja inspiraatioksi, joinakin päivinä myös velvoittavaksi pakoksi, lähettää savumerkkimme maailmalle. Parhaassa tapauksessa ne ehkä voivat tuottaa iloa myös muille – jätäthän sinäkin savumerkkisi vaikka tänne kommenttilootaan, jos niin käy.

Rakkaudentunnustus ja iso D:

Kävimme siis lähikaupungissa, jossa asuu Suomen verran ihmisiä. Pietari - kaupunki suolla ja itikantappotutka hotellihuoneessa. Nuorempi siskoni, jonka kanssa jaoin huoneeni, oli huolissaan itikoista ja minä vasta aamulla, sillä nämä nevan itikat aiheuttivat minussa reaktioita, kuten Raskolnikoville kaikki eteen sattuneet, sattumanvaraiset ihmiset.
Vasta Allegrossa menomatkalla tajusin, että edellisestä Pietarin kerrasta oli kulunut seitsemän vuotta. Olin siepannut kirjoituspöytäni laatikosta näet vanhan julkaisun St. Petersburg This week, jonka kartta osoitti, että metro oli ainakin saanut lisää lonkeroita.
Jos en ollut immuuni itikoille, en ollut immuuni myöskään kaupungille. Rautatieaseman edessä eka tuuletus: Mikä vapaus! Riensimme matkalaukkujen rohistessa Leninin patsaan eteen ja otimme ensimmäiset selfie-kuvat. Mikä ilo! Nuoremman siskoni idea oli tuonut meidät tänne, vaikka olinkin jo ehtinyt epäillä viisumien vuoksi matkan toteutumista. Kuvissa näytimme iloisilta ja vapautuneilta, ja sitä myös olimme!

Kamerasta johtuu tämä sumuisuus, mutta tunnelman se välittää..

Tavoitteeni oli, että tällä kertaa olisi mahdollisimman vähän Nevski Prospektin edestakaista kävelyä, sillä kaikki edelliset kerrat tuo Pietarin pääkatu oli jo tullut ihan tarpeettomankin tutuksi. Aiempien käyntien Moskova-hotellin sijaan olimme tällä erää kaukana suomalaisista turisteista. Hotelli sijaitsi lähellä Dostojevskin kotimuseota, ja mikä olisikaan paremmin sopinut meille humanisteille, joista kaksi opiskellut kirjallisuutta yliopistossa ja kolmas historiaa. "Dynasty" - hotellimme nimi toi mieleen enemmänkin 80-luvun heti Dallasin jälkeen.
Rubinsteininkadun (lähellä Nevski Prospektia) varrella oli kiinnostavia uudenrouheita ravintoloita ja liikkeitä, joista Marmeladova ehkä kiinnostavin pietarilaisen muotisuunnittelijan vuoksi. (Näihin vaatteisiin emme kuitenkaan luontevasti sopineet.)

Vesipiippua emme tässä Rubinsteininkadun ravintolassa kuitenkaan tilanneet..

Tavoitteena oli käydä Ison Deen eli Fjodor Dostojevskin kotimuseossa. Intiimien kotimuseoiden hienous piilee juuri siinä, että menneeseen aikaan pääsee heti sisään. Museo vaikutti syvästi meihin kaikkiin kolmeen: salonkiajatus astui elämään ja nimensä lisäksi tämän blogin profiilikuva otatettiin rappukäytävässä (kiitos Jevgenille, joka ohikulkijana ymmärsi kuvien merkityksen).
Kuvassa oleminen ja poseeraaminen, myöskään yhdessä siskojeni kanssa, ei ole itselleni kaikkein luontevinta, kuten ei aina halaaminenkaan, koska se on perheessämme vielä melko hallitsematon tapa. Yhteenkuuluvuuden tunne on mietittävä uudestaan, kun lapsuudesta on jo ainakin ajallisesti etääntynyt. Toisaalta huomasin olevani mitä parhaimmassa ja turvallisimmassa seurassa, kun luulee tuntevansa sisarten piirteet, elämänvaiheet ja ajattelukytkökset. Meitä yhdistävät lukuisat asiat ja kiinnostuksen kohteet, kuten tämä blogi toivottavasti tulee osoittamaan. Kyse on ehkä jo enemmän siitä, että tunnustaa sisarrakkauden itselleen eikä enää jäykistele sitä. Siksi kokemus siinä rappukäytävässä paikoillaan istumisesta Jevgenin ottaessa meistä kolmesta kuvia oli syvempi rakkaudentunnustus siskojani kohtaan kuin itse kirjailijakodin elämän tutkimista. Siksi kai rakkaus pitää tunnustaa myös alttarilla?


Kolme sisarta. Kuva: Jevgeni Ohikulkija

Viikonlopun jälkeen aloin lukea viimein uudestaan Raskolnikovin rangaistusta, sillä siitä muistelen koko kirjan kertovan. Itsekin "elämäntaparikoksia" tehneenä minua kiinnostavat rangaistukset, joita ihmiset itselleen toimeenpanevat. Nyt olen vielä hyvässä seurassa, sillä romaanin tapahtumat eivät vielä ole kunnolla käynnistyneet. Lukemisen panttaaminen voi joskus olla hyve, kun tietää, että pitkitetty nautinto kannattaa (hyvän klassikon kohdalla aina). Nautinnollista se, että kaikki kirjan epätärkeät henkilöt tai kadut ovat vain alkukirjaimella mainittu. Siispä koodi D: "Kun nautinto on kohdillaan."

Tarina kirjoittamisesta alkaa

Tämän blogin syntytarina alkaa siitä, kun kolme sisarta matkaa Pietariin ja he kaikki tietävät rakastavansa kirjoittamista, mutta eivät kuitenkaan koskaan ryhdy kirjoittamaan. He haikailevat kirjoittamisen aloittamista kuten  sisaret Olga, Maria ja Irina haaveilevat lähdöstä Moskovaan Tsehovin näytelmässä Kolme sisarta.

Pietarissa sisaret käyvät Dostojevskin ja Anna Ahmatovan kotimuseoissa ja päättävät  perustaa kirjallisen salongin, joka toivottaa tervetulleeksi kaikki kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja elämän ihmeellisistä sattumuksista kiinnostuneet. Käykää sisään kolmen sisaren salonkiin!