Aina voi maalata päälle

Luin joululomalla Stephen Kingin kirjan Tapahtumapaikkana Duma Key. Kirja kertoi vaikean trauman läpikäyneestä miehestä, joka muutti syrjäiselle Floridan saarelle ja alkoi tuntea voimakasta tarvetta maalaamiseen. Tauluissaan hän käsitteli mennyttä ja tulevaa, ja vastaavasti mennyt ja tuleva alkoivat muotoutua uudestaan hänen maalaustensa pohjalta. Luomisen voima oli pelottavan voimakas. Näkeminen auttoi miestä muistamaan ja ymmärtämään, sekä päinvastoin – muistaminen auttoi näkemään yhä selvemmin.

”Se oli kuin olisi saanut kielen oltuaan mykkä. Ja enemmän. Jotain parempaa. Se oli kuin olisi saanut muistinsa takaisin, ja muisti on ihmiselle oikeastaan kaikki. Muisti on identiteetti. Muisti olet sinä itse. Jo tuosta ensimmäisestä viivasta alkaen – tuosta uskomattoman rohkeasta ensimmäisestä viivasta, jonka oli tarkoitus osoittaa, missä meri kohtaa taivaan – hän oli ymmärtänyt, että näkeminen ja muistaminen olivat saman asian eri puolet..” (King 2008, 471)

Näkeminen on yritys löytää maailmasta oma palanen, oma nurkka, jonka pystyy ajattelulla ja siveltimen liikkeellä rajaamaan.

Joskus sitä näkee sellaista, mitä ei haluaisi enää muistaa. Olin maalauskurssilla. Luonnostelin kankaassa olevaa epämääräistä hahmoa yhä tarkemmaksi ja tarkemmaksi. Näin jotain, mitä ajattelu ei vielä pystynyt tavoittamaan.

Kunnes lopulta parahdin opettajalle: - Olen nyt maalannut sellaista, mitä en halua nähdä. Mitä minä teen?

Olin kauhuissani. Hän onnitteli minua lämpimästi. Kohdalleni oli osunut suurin voitto tässä arvonnassa.

Kuulkaa siskot, nyt kävi niin, että vihdoin ymmärsin. Aina voi maalata päälle.

Mitä tahansa käy, niin aina voi aloittaa uudestaan. Ei puhtaalta kankaalta, vaan päälle maalaten.

Vanhat maalipinnat ovat edelleen olemassa kankaassa historian kerrostumina ja tulevat läpi muistumina, tunnelmina, elettynä elämänä. Kun maalaat päälle, käsittelet ja käsität, missä voit jo mennä eteenpäin.

Kerrokset tekevät kankaastasi ainutlaatuisen. Opit niiden avulla näkemään kuvassasi tasoja. Toiset voimakkaasti läpipuskevia, toiset halukkaasti piiloutuvia.

Silti tärkeintä  on se,  mitä kankaassasi nyt on: nykyhetkessäsi, tulkinnassasi, kokemuksessasi, millä sanoin haluatkaan sitä kuvata. Sillä sinun on kangas, sivellin ja maalipurkki. Lainassa, mutta olkoon niin.

Teidän, 

Olga

Lainaus kirjasta Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key. Julkaistu 2008.  Suomeksi julkaistu ensimmäisen kerran 2009. Bon-pokkarit. Tammi.

Elämäni piiri

Kun muutin K:n kaupunkiin viisi vuotta sitten, pääsin onnekseni mukaan lukupiiriin, “elämänpiiriin”, kuten sitä kutsuimme. Piiri koostui pääsääntöisesti tuonhetkisistä työkavereista lisättynä ripauksella muita ystävyksiä. Mallia otimme eräästä toisesta tutusta kirjallisuuspiiristä. Aluksi ajatuksemme olivat kunnianhimoiset: tuodaan kirjaan liittyviä ruokia ja juomia; kirjoitetaan; käydään teattereissa; lähdetään kirjamatkoille Suomeen ja maailmalle.

Lopulta kuohuviinipullosta luovuttiin (aina joku oli raskaana!), ruoaksi on usein vakiintunut pakastealtaan mutakakku ja toisinaan kirjojen lukematta jättäminenkin on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Piiriläisille on tuona aikana syntynyt tähän mennessä kahdeksan lasta (4 tyttöä, 4 poikaa), osa meistä on vaihtanut työpaikkoja sekä muuttanut asunnosta ja paikkakunnalta toiselle, mutta – mikä tärkeintä – tapaamme yhä. Me kuusi samanhenkistä, suunnilleen samanikäistä ja samassa elämäntilanteessa olevaa naista olemme siis enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti tavanneet nyt yli viisi vuotta keskustellaksemme kirjoista ja elämästä – ja oi mikä rikkaus ja ilo se onkaan ollut!

Välillä olemme (tai siis minä!) lähetelleet paniikkiviestejä muille, kun tuntuu, että kämppä on räjähtänyt päivän aikana sellaiseen pisteeseen, ettei yhtäkkiä uskaltaisikaan kutsua ketään. Olemme raahautuneet töistä tai muista velvotteista väsyneinä toiselle puolelle kaupunkia, vaikka on välillä tuntunut, että haluaisi vain löhähtää omalle kotisohvalle. Olemme liekutelleet vastasyntyneitä vaunuissa ja syleissä, puhuneet läkähtyneinä päivän tarinat, kun kerrankin on aikuista juttuseuraa. Uskon, että aina olemme saaneet enemmän kuin mitä olemme uskoneet, tai mitä ehkä vielä ymmärränkään. Ymmärrystä, tukea, sympatiaa, neuvoja, halauksia, naurua, lukemista ja hyvää ruokaa.

Joten nyt seuraa rakkaudentunnustus elämäni piirille: haluan vanheta tässä kirjapiirissä! On ollut ihanat, iloiset viisi vuotta – tulkoon niitä paljon lisää! Kiitos teille ihanat k, t, h, m & m! l

Luen ja kirjoitan – siis olen olemassa

Tämä taideteos Anna Ahmatovan kotimuseossa sykähdytti jollain tavalla. Kirjathan tuovat valoa elämään. Tosin tässä tapauksessa  teos oli kantaaottava. Kirjat olivat neuvostoajan poliittisia julkaisuja!

Olen elänyt kirjallisuuden taikapiirissä aina, ja tästä kuuluu pitkälti kiitos kirjallista kulttuuria vaalineille ihmisille lähisuvussa, myös kolmelle sisarelleni. Kyllä, laskit oikein – todellisuudessa meitä ei ole kolme sisarta vaan neljä, mutta blogin meistä jakaa kolme. Kirjallista kulttuuria minulle on ollut mahdollistamassa kuitenkin myös neljäs, kuten myös lukemattomat muut aikuiset, joiden joukkoon luen nyt myös sisareni, onhan välissämme aika suuri ikäero.

Tiesitkö, että Fjodor Dostojevskin toinen vaimo, Anna hoiti kustannussopimukset ja  kirjojen myynnin ja toimi myös uransa alussa pikakirjoittajana? 

Toisinaan elämääni ja toimintaani ohjannut periaate on ollut vahvasti kirjallinen, toisinaan kirjoittaminen ja kirjallisuus on jäänyt lapsipuolen asemaan. Tämänhetkinen elämäntilanteeni on jälkimmäinen. Päivät täyttyvät lasten, niiden oikeiden, äänestä ja touhusta, ja jos haluaa hetkiä oman kirjallisuuden vaalimiselle, on ne ajoitettava silmänräpäykseen unta odotellessa. Tämäkin kirjoitus on suunniteltu päiväuniaikaan kerrossängyn alapedillä sen jälkeen, kun lapset ovat hiljentyneet, ja ennen kuin itse olen valunut unenkaltaiseen horrokseen. Omalta osaltani olen nyt mahdollistamassa kirjallisen kulttuurin leviämistä uusiin sukupolviin kirjallisuuskasvattajana.

Kirjoja Anna Ahmatovan kotimuseosta. 

Oma kirjallinen elämä on kuitenkin myös tärkeää. Siksi halusin oman kirjallisen salongin. Alustan, joka mahdollistaa kirjoittamisen ja – mikä tärkeintä – velvoittaa siihen. Jälleen minulla on deadline, ihana toimintaani ohjaava pakko. Vapaus luoda maailmoja milloin ja missä tahansa on mahtavaa, mutta samalla niin jäsentymätöntä. Voisin kirjoittaa siitä ja tästä, runon, novellin, romaanin, mutta en koskaan tee sitä, koska en raivaa sille tilaa itsessäni.

Jättää jälkensä maailmaan, jossa olemme vain käymässä. Kirjoittaa itsensä maailman väleihin, sitä minä haluan. En välttämättä kirjoita kirjaa, en ehkä edes runoa, ehkä minulle riittävät hajanaiset muistiinpanot jonkun toisen kirjoittaman teoksen marginaalissa. Mutta kirjoittaa minä haluan, ja me haluamme, siksi perustimme tämän blogin. Iloksi ja inspiraatioksi, joinakin päivinä myös velvoittavaksi pakoksi, lähettää savumerkkimme maailmalle. Parhaassa tapauksessa ne ehkä voivat tuottaa iloa myös muille – jätäthän sinäkin savumerkkisi vaikka tänne kommenttilootaan, jos niin käy.