sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Maja pensasaidan varjossa


Löysin pihaamme ympäröivän pensasaidan sisältä pienen pöydän ja tuolit. Kuinka ihmeellistä, mikä jännittävä seikkailu! Siellä oli olla köllötellyt maja koko kunnioitettavan kahdeksan ikävuoteni ajan ilman että minä tiesin. Luulin tuntevani kotipihan jo läpeensä hyvin ja paljon myös sen ulkopuolelta kirjastoa, koulua ja kauppoja myöten. Enää ei puhuttu siitä loppumattoman naiivista viisivuotiaasta, jolle elämä alkoi pihapiirin ulkopuolella tai viimeistäänkin kaukana loistavista keskikylän valoista. (Kaukana toisaalta olivat vielä myös ne ajat, jolloin ajattelin sen kaiken olevan niin nähtyä, todellisuudessahan maailma alkaisi läheisistä pikatiestä ja juna-asemasta.)
Omia asioitaan ajattelevat sisarukset rinnakkain. Kuopuksen kohtaloksi jää ikuinen sivullisuus, omissa piirroksissaankin hän sijaitsee erillään muista.
Muistan yhä hyvin, kuinka tympeän sisarellisesti sisareni suhtautuivat löytööni sen heille näytettyäni. Mikä antikliimaksi! Koska he olivat sen muinoin rakentaneet, minun löydölläni ei heidän mielissään ollut sitä merkitystä, jonka itse sille annoin. Se oli heille niin nähtyä, mutta minulle suuri seikkailu, jota aiempien leikkijöiden turvallinen ”olin jo täällä ennen sinua” -signaali vain vahvisti. 

“Mikä voima panee Iltatähden ryömimään kotipihan pajuangervon sisään? Tämä paikka on minun valloittamani, vain minun. Pensaan sisällä on leikin tähteet kuin miehittäjävaltion kirkuva lippu: me olimme täällä ensin.” Näin vanhin sisareni on sanoittanut tunteitani 18-vuotisjuhlieni kynnyksellä. Mutta väärin: ei minusta tältä tuntunut. Vain minun ajatuksiini yritti tunkeutua sisareni miehittäjävaltion kirkuva lippu. 

On ollut turvallista kasvaa siskojen tarjoaman esimerkin valossa, jos nyt joskus varjossakin. On vaikea eritellä, halkoa tai pilkkoa heidän merkitystään identiteetilleni ja minuuteni rakentumiselle, enhän tiedä muustakaan. Olinko yksinäinen, oliko paineita suoriutua, kurottaa siskoja kiinni, pidinkö heitä esikuvinani vai varoittavina esimerkkeinä, kuten sisareni kirjoituksessaan pohtii.

Kolme sisartani ovat vaikuttaneet identiteettiini jo kauan ennen kuin synnyin. Vanhempien ja muiden aikuisten tarinat heidän lapsuudestaan, kuvat, joissa en ollut mukana, päiväkirjat, joiden tarinoita en tuntenut. Perheessäni oli muuan seinälle ripustettava tonttukuva, jonka tontut olivat vanhempamme nimenneet kolmen sisareni mukaan. Mukana oli sisarteni lisäksi sukulaisia ja naapureita, mutta minulle ei ollut siinä tilaa. En edes havitellut tähän kuvaan kuulumista, se oli sisarteni juttu ja toi minulle turvaa pelkällä olemassaolollaan. Oli hienoa tietää, että juuri tässä, saman pöydän äärellä oli oltu jo minua ennen. 

Yksi joulun traditioista: tonttukuva otettiin joulun alla esille ja ripustettiin keittiön seinälle. 
Sisarillani oli myös joulukuuseen ripustettavat nimetyt tontut. Vanhimman siskon tonttu oli minusta pikkusiskona hienoin, olihan hän saanut mitä luultavimmin esikoisen oikeudella valita ensimmäisenä tonttunsa. Kinusin vuosien ajan itselleni omaa tonttua, mutta samanlaisia ei valmistettu enää. Lopulta sain jonkun pikkuruisen tontun, joka kuitenkin unohtui joulukoristelaatikon uumeniin ilman että minulle olisi muodostunut siihen minkäänlaista suhdetta. Siskojen tontut sen sijaan eivät ole menettäneet merkitystään mielessäni ainoina oikeina joulukuusenkoristeina ja tontun malleina.

Minä en kuulunut siskojeni lapsuudentarinoihin. Mutta ne vaikuttivat minuun. Ne muodostivat omalle tarinalleni kehykset, joista puuttui keskipiste, minä. Maailma oli kuin olikin ennen minua ja tulisi jatkumaan minun jälkeeni.


Ehkä tämä blogikin palvelee samaa tarkoitusta: etsiä jälkiä sisarten tekemistä seikkailuista, kirjoittaa niiden väliin oma puumerkkinsä ja muodostaa siten oman elämänsä tarinaa.

I

torstai 2. helmikuuta 2017

Rivejä, rivien välejä

Siskon salaisuuksien kirjat olivat suuri houkutus pikkusiskolle.
Joskus näitä kirjoja luettiin luvan kanssa (yhdessä) ja joskus luvattomasti.
Kirjoittava ihminen on ajatteleva ihminen. Kirjoittaessaan ihminen pääsee todelliseen ja syvään yhteyteen itsensä kanssa. Ihminen tarvitsee kirjoittamista - ainakin minä tarvitsen, jotta voin ymmärtää itseäni. Tietenkin puhuminen on tärkeää ja joskus jopa tärkeämpää, mutta kaikkea ei aina voi sanoa ääneen. Ehkäpä kaikkein hienoimmat asiat voi vain kirjoittaa. Millaistahan muuten olisi elää ilman kirjoitustaitoa?

Kirjoittaminen on monille kirjoittaville ihmisille samankaltainen elinehto kuin hengittäminen. Itselleni se on ajattelutaito tai jäsentämisen taito. Päiväkirjan sivuilla syntyy ajatuspolkuja, joita seurata. "Tätä mieltä minä olen, tältä tuntuu nyt". Polku tuntuu turvalliselta sitä mukaa, kun on reittiä, jota seurata eteenpäin.  

Muistan, kun sain ensimmäisen päiväkirjan. Oli syntymäpäiväni, täytin seitsemän vuotta ja syksyllä aloittaisin koulun. Päiväkirjani pinta oli karkea, kannessa kukkivat vihreät ruusut ja sen pikkuruinen lukko oli minusta yhtä houkutteleva kuin kirjan tyhjät sivut. Ajatella, minä saisin täyttää sen kirjan aivan itse, luoda omia maailmoja eikä kukaan saisi koskaan tietää niistä mitään. Minun piti vain ensin oppia kirjoittamaan - onneksi koulu alkaisi pian.
                      
Ensimmäinen päiväkirjani kesti toiselle luokalle saakka. Seuraava päiväkirjani oli kapeaa kahisevaa paperia ja sen kannessa myös oli ruusu. Siihen kirjoitin jo paljon kaverijuttuja, ja luokkakavereiden kanssa koristeltiin myös yhdessä sen sivuja. Kun kasvoin, tuli vihastumisia ja ihastumisia. Mieli muuttui nopeasti kuin Anttilan postimyyntikatalookit - ja päiväkirjan sivut täyttyivät. Teinivuosina yksi päiväkirja kesti vain muutaman kuukauden. Keräännyimme kahden parhaan ystäväni kanssa muistelemaan vauhdikasta viikonloppua parvisängylleni ja silloin kaivoin päiväkirjani esiin. Ei mikään ollut sen tarpeellisempaa kuin muistella tapahtumia yhdessä, jossa tärkein rooli oli tietenkin lukijana minulla ja päiväkirjallani! Joskus saatoin lukea ääneen edellisvuoden tapahtumia, tai kerrata teemojen mukaan, mitä oli tapahtunut edellisenä juhannuksena tai uutenavuotena. Monesti saatiin aikaiseksi hyvät naurut, kun noloiltiin lapsellisuuksillemme, joskus vain muisteltiin haikeina menneitä vuosia.  Tapahtumien ja tunnelmien kertaaminen vahvisti meitä, olimmehan niitä yhdessä kokeneet.  
                      
Nykyajan tallentamisvimmaisena ja -vammaisena aikana on jotenkin rauhoittavaa, että nuoruusmuistot on varmassa tallessa kirjoissa ja kansissa. Suhteellisen varmaa on, että ne eivät katoa, elleivät sitten tulessa pala. Kuitenkin menee vielä kauan ennen kuin mainitsen halaistua sanaa päiväkirjoistani omille tytöille; muistanhan omasta kokemuksesta miten kivaa oli lukea isosiskon päiväkirjaa - yleensä salaa.  - Masha

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kaikki mahdollinen aika



Vuoden vaihtuminen tuo mieleeni ajan peruuttamattoman etenemisen. Uudenvuodenyönä vanha vuosi väistyy ja kierto syntyy uudestaan. Kaikki on puhdasta ja tyhjää kuten uuden kalenterin lehdet. Tulevan vuoden mysteeri pakahduttaa. Seisot ja odotat. Taivaalle voi piirtyä mitä upeimpia kukkasia ja tähtisateita, mutta aina voi käydä myös toisin. Tuli kieltäytyy syttymästä tai kipinät sinkoilevatkin väärään paikkaan. Kaikki on mahdollista ja mikään ei ole varmaa. Aika on vastasyntynyt, tuore ja arvaamaton.


Meidän lapsuudenkodissamme aikaa mittasi suuri puinen seinäkello. Tarinan mukaan isänäidinisä osti sen huutokaupasta 1900-luvun alussa. Kello näytti temppeliltä, jonka yläosassa kaiverretut naisen kasvot seurasivat talon elämää ja ajan kulumista. Kellossa oli voimakas nakuttava käyntiääni ja se kumautti soittoäänen aina puolen tunnin välein . Joskus kellon nakutukseen oli niin turtunut, että sitä ei enää kuullutkaan vaan se oli hautautunut ajatusten alle. Ajan kuluminen pysähtyi noina hetkinä.

Aikaa voi säästää tuhlata, varastaa, resursoida, sijoittaa, lainatakin. Aikaa voi käyttää, jakaa, ottaa ja antaa. Aikaa voi myös tappaa, mutta sitä ei voi synnyttää tai tehdä lisää. Joskus katselen täyttä kalenteriani ja haaveilen, että se olisi aivan tyhjä. Silloin minulla olisi käytettävissä kaikki mahdollinen aika. Mielenkiintoista. Missä vaiheessa allokoimani aika muuttuikin hukatuksi ja pois annetuksi? Kuinka saisin aikani takaisin? Suhtautumalla siihen kuten kallisarvoiseen ja merkitykselliseen lahjaan. 


 Aika on arvokkainta, mitä meillä on. Se on myös kalleinta, mitä voimme toiselle antaa. Emme kuitenkaan voi sitä täysin omistaa tai hallita. Minun aikani on samalla myös jonkun toisen aikaa. Aika ei ole rajatonta. Meidän ajallamme on alku ja loppu, kuinka meillä on silti varaa tuhlata sitä epäoleelliseen, miettii moni. Kello nakuttaa, vaikka emme sitä aina kuulisikaan.

Teidän, Olga

maanantai 5. joulukuuta 2016

Elämäni piiri

Kun muutin K:n kaupunkiin viisi vuotta sitten, pääsin onnekseni mukaan lukupiiriin, “elämänpiiriin”, kuten sitä kutsuimme. Piiri koostui pääsääntöisesti tuonhetkisistä työkavereista lisättynä ripauksella muita ystävyksiä. Mallia otimme eräästä toisesta tutusta kirjallisuuspiiristä. Aluksi ajatuksemme olivat kunnianhimoiset: tuodaan kirjaan liittyviä ruokia ja juomia; kirjoitetaan; käydään teattereissa; lähdetään kirjamatkoille Suomeen ja maailmalle.

Lopulta kuohuviinipullosta luovuttiin (aina joku oli raskaana!), ruoaksi on usein vakiintunut pakastealtaan mutakakku ja toisinaan kirjojen lukematta jättäminenkin on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Piiriläisille on tuona aikana syntynyt tähän mennessä kahdeksan lasta (4 tyttöä, 4 poikaa), osa meistä on vaihtanut työpaikkoja sekä muuttanut asunnosta ja paikkakunnalta toiselle, mutta – mikä tärkeintä – tapaamme yhä. Me kuusi samanhenkistä, suunnilleen samanikäistä ja samassa elämäntilanteessa olevaa naista olemme siis enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti tavanneet nyt yli viisi vuotta keskustellaksemme kirjoista ja elämästä – ja oi mikä rikkaus ja ilo se onkaan ollut!

Välillä olemme (tai siis minä!) lähetelleet paniikkiviestejä muille, kun tuntuu, että kämppä on räjähtänyt päivän aikana sellaiseen pisteeseen, ettei yhtäkkiä uskaltaisikaan kutsua ketään. Olemme raahautuneet töistä tai muista velvotteista väsyneinä toiselle puolelle kaupunkia, vaikka on välillä tuntunut, että haluaisi vain löhähtää omalle kotisohvalle. Olemme liekutelleet vastasyntyneitä vaunuissa ja syleissä, puhuneet läkähtyneinä päivän tarinat, kun kerrankin on aikuista juttuseuraa. Uskon, että aina olemme saaneet enemmän kuin mitä olemme uskoneet, tai mitä ehkä vielä ymmärränkään. Ymmärrystä, tukea, sympatiaa, neuvoja, halauksia, naurua, lukemista ja hyvää ruokaa.
Joten nyt seuraa rakkaudentunnustus elämäni piirille: haluan vanheta tässä kirjapiirissä! On ollut ihanat, iloiset viisi vuotta – tulkoon niitä paljon lisää! Kiitos teille ihanat k, t, h, m & m! l

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Vanhat tapetit kertovat



Kolmen sisaren salonki -blogin reunoja koristava harmaa kukkatapetti on peräisin meidän lapsuudenkodistamme. Sen olemassaolosta ei meistä tosin kukaan tiennyt ennen viime kesän remonttia. Tapetin perusteella kyseisen huoneen on täytynyt olla salonki, jossa sijaitsi isämme sanojen mukaan myös talon kampiveivattava puhelin. Viime kesänä jykevästä ulkohirrestä löytyi posliinisuojattu reikä ulos, ja siksi aloin kysellä isältä asiasta. Meidän lapsuudessamme huone oli makuuhuoneena, ensin lastenhuoneena ja sittemmin vanhempiemme makuuhuoneena. 

Tapetin täytyy olla yli 80 vuotta vanhaa. Oli onni, että remontin viimeisen vaiheen aikaan ymmärsin tämän tapetin kohdalla ottaa sen irti mahdollisimman kokonaisena.  Nyt se koristaa jälleen samaa seinää, mutta eri tehtävässä. Ajattelen näin, että se ennemminkin henkii ja hönkii talon kadonnutta aikaa kuin toimii huoneen esteettisenä elementtinä (tai ehkä vähän molempina kuitenkin).  


Remontissa (tässäkin remontissa) tuhoutui jälleen kerran jonkin verran talon omaa, arvokasta historiaa. Tarkoitan tässä tapauksessa monia kauniita tapetteja, joita löytyi lukuisia kerroksia lukuisista seinistä, koska minulla ei ollut ajatusta siitä, miten niitä voisi vielä hyödyntää. Eikä ehkä ymmärrystä siitä, miten niitä olisi saanut ehjinä seinistä pois. Mutta näin jälkiviisaana voi todeta, että tapetteja olisi voinut edes osittain käyttää eräänlaisina fragmentteina menneistä ajoista, osana vanhaa ja uutta.   

Remontit ovat aika raastavia juttuja, ainakin näin minun kaltaiselle kulttuuri-ihmiselle, jonka omat kädentaidot ja kärsivällisyys ovat vähän sitä sun tätä, ei siis paljo mittää. Minulle, joka nautin vain vanhojen asioiden löytymisestä lattioiden alta ja seinien väleistä: vuosikertaisista mehupulloista, keritsimistä, vuoden 1891 Päivälehdistä ja muista tarkoituksella seinien väliin jätetyistä sanomalehdistä, weromerkeistä, puunkappaleista, hiiltyneistä kivistä, räsynpalasista... Ne toivat omille mielikuvitustarinoille vuolaasti pulppuilevia aiheita, kun lapioin lattian alla olevaa hiekkaa ja sepittelin siunaamattomien sielujen kauhujuttuja aina niin tarmokkaisiin taloudellisiin naisiin.



Nyt nautin (osaan nauttia - ymmärrän nauttia!) tehdyn työn seurauksista, kun kirjoitan tätä: istuskelen salongissa sylikonetta näpytellen ja katselen ikkunasta näkyviä jättimäisiä koivuja ja niiden edessä kasvavia sireenipuskia, kun liikkeetön maisema on harsoutunut hennon valkoiseen vaippaan. Ehkä suurin nautinnon tuoja on kuitenkin se, kun voi muistella tehtyä työtä ja siihen asiankuuluneita ponnisteluja. Esimerkiksi sisäkaton maalaaminen sattui tuskaisen hikisille elokuun päiville. Kyseessä kun piti olla vain lattiaremontti.

Näin maallisissa merkeissä teitä tervehtii, Masha

Ps. Emme myöskään ole kovinkaan tietoisia niistä ensimmäisistä vuosikymmenistä 1900-luvun alussa, kun talo oli muiden omistuksessa. Tila ja talo siirtyivät suvullemme vasta 1920-luvun lopussa.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Todellista Pietaria



Heräsin kylmään puristukseen ranteessani. Olin nukahtanut pietarilaisen hotellihuoneen mukavaan vuoteeseen, mutta nyt huone näytti aivan erilaiselta. Sisustus oli niukka ja ikkunoissa jäätä. Vieressäni seisova hahmo totesi olevansa herra Kekšin ja samalla hän kiskoi minua sängystä.
– Tule, lähdetään kaupungille, Minä haluan näyttää sinulle todellista Pietaria!

 Äkkiä olin Lomonosovin aukiolla, Fontankan rantakadulla, mutta silti tämä Pietari oli erilainen, kuin jossa aiemmin päivällä kävelin. Ilma oli kelmeää, ei ollut pimeää, mutta ei kirkastakaan, valo oli keltaista. Siellä täällä tussahteli maahan suuria lumihiutaleita, pehmeästi, pehmeästi.  Ehkä olin jäänyt aikojen väliin. Jonnekin, missä ajallisten ulottuvuuksien määrittely on turhaa, ajattelin. Vai oliko tämä outoa unta, josta en kuitenkaan haluaisi herätä?

Tässä virtasi Fontanka –joki, jonka varrella Anna Ahmatova loi runojaan suoraan  muistin kirjallisuudeksi. Silta, jonka pilarissa yksisarvinen piteli valopalloa. Joskus täällä oli vain maaseutua ja kaupungin raja.


Tämäkö oli todellinen Pietari, kysyin oppaaltani.
-Tiedätkö, joskus on parempi olla hiljaa, koska olemassa olevat sanat yllättävät.Kun ne ryöpsähtävät ulos suusta, niiden merkitys muuttuu. Niistä tulee osa vierasta kieltä, jonka kielioppia ei tunne, totesi herra Kekšin ja viittoi katsomaan oikealle.

Huomasin nimineuvos Akaki Akakijevitsin hytisevän kylmyydestä pimeällä kujasella. Hänen viittansa oli kulunut ja paikattu moneen kertaan. Kohta hän saisi säästettyä rahat uuteen päällystakkiin.  Ja tällä aukiollako nimineuvoksen uusi takki sitten törkeästi ryöstettiin? Vain tuuli vingutti lohduttomien talojen lohduttomia  kattopeltejä. Akakijevits oli yksi tämän kaupungin uhreista.  Päällystakki toi hänelle toivon ja sitten se otettiin pois.

Niin, se totuus?
 Kekšin harppoi eteenpäin pitäen edelleen tiukasti kädestäni kiinni. Heinätorin jälkeen saavuimme Gribojedovin kanavalle, jonka vartta tallusti synkkänä Rodion Raskolnikov, etsien  oikeutusta omalle asialleen. Syyllisyys kasvoi päivä päivältä ja kuitenkaan hän ei sitä tunnistanut: - Missä suhteessa minun tekoni on tyhmempi kuin muut aatteet joita on kihissyt maailman alusta alkaen?


Päivällä juuri tässä, valtaisan roskakasan keskellä, kyyhötti ihminen alas laskettuine katseineen. Viereisessä kadunkulmassa vanha mummo myi vihreää villapipoa ja paidanhelmasta tehtyjä nenäliinoja. Kotiin palattuaan hän pesi kädet ja kengänpohjat puhtaaksi, jotta paha henki pysyisi kadulla.

 Äkkiä korvat menivät lukkoon. Tykkien jyminä tuntui joka puolella kehoa. Kuuluiko se Pietarin-Paavalin linnoituksesta vai Leningradin piirityksen porteilta? Oliko se oman vereni kohina, kun näin kadulla lojuvia liinoihin käärittyjä ruumiita. Hitaasti laahustavia, nälkäisiä ihmisiä., jotka Ahmatovan lailla ”hyvästelivät jo hyvästellyn ja kulkivat alle holvien pimeiden”.

Oliko tämä todellinen Pietari, kuiskaan?
Ei vielä. Nyt istuin leningradilaisen hotellin aulassa ja huomasin lattialla lojuvan puoliksi syödyn hiiren. Seinällä tuijotti valtaisa Leninin pää. Kahviossa yritin valita lounasta, joko kylmää broilerinjalkaa tai mustunutta kananmunaa. Kun päätin pyytää perunalastuja, myyjä huokasi toverilleen: - he haluavat niin paljon…

Vuosia myöhemmin istuin kylässä ystävän luona Vladimirinkadulla seitsemän tunnin illallisella, mistä mitään ei puuttunut. Pietarin kadulla ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat . Siinä hetkessä yhdistyi vanha ja uusi. Historia ja tämä nykyinen maailma, joka juoksee kuin viimeistä päivää kohti jotain, joka pysyy aina yhtä kaukana. Lumisade tuntuu kasvoissa samalta kuin Dostojevskin ja Ahmatovan aikana, pehmeät hiljakseen laskeutuvat hahtuvat. Kävelin Fontankan rantakatua kohti kirkkoa, jossa oli siniset tähtikupolit. Vastaan ui jatkuva autovirta. Suoni joka kuljetti elämää kohti kotia, katettuja zakuskapöytiä ja punakukkkaisia teeastioita. Tulin kauppakujalle, jossa myyjät korjailivat myytäviään  ja roskat lojuvat kadulla. Kulman takana saattoi olla ihan mitä vaan, ihmeitä joita tämä maa oli täynnä. Asuntojen valaistut ikkunat , ruostuneet rautaportit. Tämä haju, joka kiehtoi ja kuvotti yhtä aikaa. Vastaantulijoita ei katsota silmiin. Mutta aina kun olen kysynyt tietä, olen saanut neuvon eteenpäin.



Tämäkö se sitten oli, todellisuus?
- Nyt näkemääsi Pietaria ei ehkä ole olemassa sellaisena, kuin sinä ajattelet, Herra Kekšin totesi. -Mutta silti sinä olet täällä. Hämmennyt, kun huomaat täällä elementtejä kokemistasi tapahtumista, lukemistasi kirjoista ja  kuulemistasi tarinoista, ikään kuin ne eivät voisi sijaita samassa kaupungissa. Silti ne ovat. Tämä on sinun Pietarisi.
  -Mutta nyt lähdetään kotiin!


Sinun, Olga

Näkökulmia Pietariin tarjoavat mm.: Nikolai Gogol: Päällystakki (1842), Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1866) ja Anna Ahmatova: Runoelma ilman sankaria (1940-1966)







sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Merta silmänkantamattomiin






Vaikka Kolmen sisaren salonki otti ensiaskeleensa vasta tänä syksynä, pohja sille perustettiin jo muutama vuosi sitten sitten Terijoella. Tämä on yksi tarina siitä – 

Sulje silmäsi niin näet silmänkantamattomiin merta, Kronstadtin valot, tuolla jossakin Pietarin polttavat kadut kantavat yhä helteisen päivän muistoa. Täällä pilvilläkin on siivet meren yllä – vain hetkisen Ikaros vilahtaa auringon välkkeessä ennen kuin sulaa yhteen meren kanssa. 
Kultaiset rannat tyhjenevät auringonpalvelijoista, jotka vielä äsken juoksivat polttavaa rantaa pitkin kohti aaltoja aaltoja . Aaltojen lyömä aallonmurtaja, johon rakastavaiset kerääntyvät iltaisin, katso tuolla on sydämenmuotoinen kivi, kirjoitan siihen nimikirjaimesi sydämen sisään.

Ja meidät houkuttaa saslikin tuoksu rantaravintolasta, sade huuhtelee helteisen päivän muiston ja antaa illan sulkea meidät peittoonsa. Metsät ja lehtimajat, jossakin luonto puskee läpi asfaltin. 
Nyt ei puhuta siitä, kaikki loppuu aikanaan.

Taiteilijan talon tornikamarissa aika on pysähtynyt. Vain vaivoin näemme ulos, mutta se ei haittaa. Täällä voi puristua kuplaksi, mahtuiko täällä edes seisomaan?

Sillä mitä me olemme, sitä me emme ole aina olleet. 
Jotkut ikkunat ovat suljettuja ennen kuin ne avataan.

Jos saisi aamiaista – 

Irina

—————————————————————


Olisin voinut kertoa tarinani myös toisella tavalla, minkä sisareni hyvin tietävät. Oikeastaan heille lienee täysi mysteeri, mitä paperilleni on ilmestynyt, vaikka siinä onkin tarkkaan luettuna muistumia matkastamme. Välillä se on mysteeri itsellenikin. 


Tässä tapauksessa osasyy on vanhojen valokuvien, kirjan, jota luin matkallamme sekä ajallisen välimatkan kerrontahetken ja tapahtuneen välillä. Isoimmassa osassa on kuitenkin näkökulman valinta. Kuten Michel Foucault asian ilmaisisi: jokaisessa diskurssissa on mukana myös se, mitä ei sanottu, ja tämä ei-sanottu on samalla jo-sanottu. 

Tarinan voi kertoa useasta näkökulmasta. 

Tarinoiden kertominen on ihmiselle luontaista. Tämän tästä saan kirjoittaessani itseni kiinni valheesta, ja vain osan valheista pystyn ylipäänsä rekisteröimään. 

Jokainen käyttää tarinoita omassa identiteettityössään. Totta ja tarua ei ole mahdollista erotella, vaan ne kietoutuvat olennaisella tavalla toisiinsa. Me haluamme muodostaa omasta elämäntarinastamme jonkinlaisen kauniin jatkumon, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Ja niin että mitä sitten? No ei kai mitään. 


Jos vaikka saisi sitä aamiaista!