Merta silmänkantamattomiin

Vaikka Kolmen sisaren salonki otti ensiaskeleensa vasta tänä syksynä, pohja sille perustettiin jo muutama vuosi sitten sitten Terijoella. Tämä on yksi tarina siitä – 

Sulje silmäsi niin näet silmänkantamattomiin merta, Kronstadtin valot, tuolla jossakin Pietarin polttavat kadut kantavat yhä helteisen päivän muistoa. Täällä pilvilläkin on siivet meren yllä – vain hetkisen Ikaros vilahtaa auringon välkkeessä ennen kuin sulaa yhteen meren kanssa. 

Kultaiset rannat tyhjenevät auringonpalvelijoista, jotka vielä äsken juoksivat polttavaa rantaa pitkin kohti aaltoja aaltoja . Aaltojen lyömä aallonmurtaja, johon rakastavaiset kerääntyvät iltaisin, katso tuolla on sydämenmuotoinen kivi, kirjoitan siihen nimikirjaimesi sydämen sisään.

Ja meidät houkuttaa saslikin tuoksu rantaravintolasta, sade huuhtelee helteisen päivän muiston ja antaa illan sulkea meidät peittoonsa. Metsät ja lehtimajat, jossakin luonto puskee läpi asfaltin. 

Nyt ei puhuta siitä, kaikki loppuu aikanaan.

Taiteilijan talon tornikamarissa aika on pysähtynyt. Vain vaivoin näemme ulos, mutta se ei haittaa. Täällä voi puristua kuplaksi, mahtuiko täällä edes seisomaan?

Sillä mitä me olemme, sitä me emme ole aina olleet. 

Jotkut ikkunat ovat suljettuja ennen kuin ne avataan.

Jos saisi aamiaista – 

Irina

—————————————————————

Olisin voinut kertoa tarinani myös toisella tavalla, minkä sisareni hyvin tietävät. Oikeastaan heille lienee täysi mysteeri, mitä paperilleni on ilmestynyt, vaikka siinä onkin tarkkaan luettuna muistumia matkastamme. Välillä se on mysteeri itsellenikin. 

Tässä tapauksessa osasyy on vanhojen valokuvien, kirjan, jota luin matkallamme sekä ajallisen välimatkan kerrontahetken ja tapahtuneen välillä. Isoimmassa osassa on kuitenkin näkökulman valinta. Kuten Michel Foucault asian ilmaisisi: jokaisessa diskurssissa on mukana myös se, mitä ei sanottu, ja tämä ei-sanottu on samalla jo-sanottu. 

Tarinan voi kertoa useasta näkökulmasta. 

Tarinoiden kertominen on ihmiselle luontaista. Tämän tästä saan kirjoittaessani itseni kiinni valheesta, ja vain osan valheista pystyn ylipäänsä rekisteröimään. 

Jokainen käyttää tarinoita omassa identiteettityössään. Totta ja tarua ei ole mahdollista erotella, vaan ne kietoutuvat olennaisella tavalla toisiinsa. Me haluamme muodostaa omasta elämäntarinastamme jonkinlaisen kauniin jatkumon, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Ja niin että mitä sitten? No ei kai mitään. 

Jos vaikka saisi sitä aamiaista!