Todellista Pietaria

Heräsin kylmään puristukseen ranteessani. Olin nukahtanut pietarilaisen hotellihuoneen mukavaan vuoteeseen, mutta nyt huone näytti aivan erilaiselta. Sisustus oli niukka ja ikkunoissa jäätä. Vieressäni seisova hahmo totesi olevansa herra Kekšin ja samalla hän kiskoi minua sängystä.

– Tule, lähdetään kaupungille, Minä haluan näyttää sinulle todellista Pietaria!

 Äkkiä olin Lomonosovin aukiolla, Fontankan rantakadulla, mutta silti tämä Pietari oli erilainen, kuin jossa aiemmin päivällä kävelin. Ilma oli kelmeää, ei ollut pimeää, mutta ei kirkastakaan, valo oli keltaista. Siellä täällä tussahteli maahan suuria lumihiutaleita, pehmeästi, pehmeästi.  Ehkä olin jäänyt aikojen väliin. Jonnekin, missä ajallisten ulottuvuuksien määrittely on turhaa, ajattelin. Vai oliko tämä outoa unta, josta en kuitenkaan haluaisi herätä?

Tässä virtasi Fontanka –joki, jonka varrella Anna Ahmatova loi runojaan suoraan  muistin kirjallisuudeksi. Silta, jonka pilarissa yksisarvinen piteli valopalloa. Joskus täällä oli vain maaseutua ja kaupungin raja.

Tämäkö oli todellinen Pietari, kysyin oppaaltani.

-Tiedätkö, joskus on parempi olla hiljaa, koska olemassa olevat sanat yllättävät.Kun ne ryöpsähtävät ulos suusta, niiden merkitys muuttuu. Niistä tulee osa vierasta kieltä, jonka kielioppia ei tunne, totesi herra Kekšin ja viittoi katsomaan oikealle.

Huomasin nimineuvos Akaki Akakijevitsin hytisevän kylmyydestä pimeällä kujasella. Hänen viittansa oli kulunut ja paikattu moneen kertaan. Kohta hän saisi säästettyä rahat uuteen päällystakkiin.  Ja tällä aukiollako nimineuvoksen uusi takki sitten törkeästi ryöstettiin? Vain tuuli vingutti lohduttomien talojen lohduttomia  kattopeltejä. Akakijevits oli yksi tämän kaupungin uhreista.  Päällystakki toi hänelle toivon ja sitten se otettiin pois.

Niin, se totuus?

 Kekšin harppoi eteenpäin pitäen edelleen tiukasti kädestäni kiinni. Heinätorin jälkeen saavuimme Gribojedovin kanavalle, jonka vartta tallusti synkkänä Rodion Raskolnikov, etsien  oikeutusta omalle asialleen. Syyllisyys kasvoi päivä päivältä ja kuitenkaan hän ei sitä tunnistanut: - Missä suhteessa minun tekoni on tyhmempi kuin muut aatteet joita on kihissyt maailman alusta alkaen?

Päivällä juuri tässä, valtaisan roskakasan keskellä, kyyhötti ihminen alas laskettuine katseineen. Viereisessä kadunkulmassa vanha mummo myi vihreää villapipoa ja paidanhelmasta tehtyjä nenäliinoja. Kotiin palattuaan hän pesi kädet ja kengänpohjat puhtaaksi, jotta paha henki pysyisi kadulla.

 Äkkiä korvat menivät lukkoon. Tykkien jyminä tuntui joka puolella kehoa. Kuuluiko se Pietarin-Paavalin linnoituksesta vai Leningradin piirityksen porteilta? Oliko se oman vereni kohina, kun näin kadulla lojuvia liinoihin käärittyjä ruumiita. Hitaasti laahustavia, nälkäisiä ihmisiä., jotka Ahmatovan lailla ”hyvästelivät jo hyvästellyn ja kulkivat alle holvien pimeiden”.

Oliko tämä todellinen Pietari, kuiskaan?

Ei vielä. Nyt istuin leningradilaisen hotellin aulassa ja huomasin lattialla lojuvan puoliksi syödyn hiiren. Seinällä tuijotti valtaisa Leninin pää. Kahviossa yritin valita lounasta, joko kylmää broilerinjalkaa tai mustunutta kananmunaa. Kun päätin pyytää perunalastuja, myyjä huokasi toverilleen: - he haluavat niin paljon…

Vuosia myöhemmin istuin kylässä ystävän luona Vladimirinkadulla seitsemän tunnin illallisella, mistä mitään ei puuttunut. Pietarin kadulla ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat . Siinä hetkessä yhdistyi vanha ja uusi. Historia ja tämä nykyinen maailma, joka juoksee kuin viimeistä päivää kohti jotain, joka pysyy aina yhtä kaukana. Lumisade tuntuu kasvoissa samalta kuin Dostojevskin ja Ahmatovan aikana, pehmeät hiljakseen laskeutuvat hahtuvat. Kävelin Fontankan rantakatua kohti kirkkoa, jossa oli siniset tähtikupolit. Vastaan ui jatkuva autovirta. Suoni joka kuljetti elämää kohti kotia, katettuja zakuskapöytiä ja punakukkkaisia teeastioita. Tulin kauppakujalle, jossa myyjät korjailivat myytäviään  ja roskat lojuvat kadulla. Kulman takana saattoi olla ihan mitä vaan, ihmeitä joita tämä maa oli täynnä. Asuntojen valaistut ikkunat , ruostuneet rautaportit. Tämä haju, joka kiehtoi ja kuvotti yhtä aikaa. Vastaantulijoita ei katsota silmiin. Mutta aina kun olen kysynyt tietä, olen saanut neuvon eteenpäin.

Tämäkö se sitten oli, todellisuus?

- Nyt näkemääsi Pietaria ei ehkä ole olemassa sellaisena, kuin sinä ajattelet, Herra Kekšin totesi. -Mutta silti sinä olet täällä. Hämmennyt, kun huomaat täällä elementtejä kokemistasi tapahtumista, lukemistasi kirjoista ja  kuulemistasi tarinoista, ikään kuin ne eivät voisi sijaita samassa kaupungissa. Silti ne ovat. Tämä on sinun Pietarisi.
  -Mutta nyt lähdetään kotiin!

Sinun, Olga

Näkökulmia Pietariin tarjoavat mm.: Nikolai Gogol: Päällystakki (1842), Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1866) ja Anna Ahmatova: Runoelma ilman sankaria (1940-1966)
-