Vanhat tapetit kertovat

Kolmen sisaren salonki -blogin reunoja koristava harmaa kukkatapetti on peräisin meidän lapsuudenkodistamme. Sen olemassaolosta ei meistä tosin kukaan tiennyt ennen viime kesän remonttia. Tapetin perusteella kyseisen huoneen on täytynyt olla salonki, jossa sijaitsi isämme sanojen mukaan myös talon kampiveivattava puhelin. Viime kesänä jykevästä ulkohirrestä löytyi posliinisuojattu reikä ulos, ja siksi aloin kysellä isältä asiasta. Meidän lapsuudessamme huone oli makuuhuoneena, ensin lastenhuoneena ja sittemmin vanhempiemme makuuhuoneena. 

Tapetin täytyy olla yli 80 vuotta vanhaa. Oli onni, että remontin viimeisen vaiheen aikaan ymmärsin tämän tapetin kohdalla ottaa sen irti mahdollisimman kokonaisena.  Nyt se koristaa jälleen samaa seinää, mutta eri tehtävässä. Ajattelen näin, että se ennemminkin henkii ja hönkii talon kadonnutta aikaa kuin toimii huoneen esteettisenä elementtinä (tai ehkä vähän molempina kuitenkin).  

Remontissa (tässäkin remontissa) tuhoutui jälleen kerran jonkin verran talon omaa, arvokasta historiaa. Tarkoitan tässä tapauksessa monia kauniita tapetteja, joita löytyi lukuisia kerroksia lukuisista seinistä, koska minulla ei ollut ajatusta siitä, miten niitä voisi vielä hyödyntää. Eikä ehkä ymmärrystä siitä, miten niitä olisi saanut ehjinä seinistä pois. Mutta näin jälkiviisaana voi todeta, että tapetteja olisi voinut edes osittain käyttää eräänlaisina fragmentteina menneistä ajoista, osana vanhaa ja uutta.   

Remontit ovat aika raastavia juttuja, ainakin näin minun kaltaiselle kulttuuri-ihmiselle, jonka omat kädentaidot ja kärsivällisyys ovat vähän sitä sun tätä, ei siis paljo mittää. Minulle, joka nautin vain vanhojen asioiden löytymisestä lattioiden alta ja seinien väleistä: vuosikertaisista mehupulloista, keritsimistä, vuoden 1891 Päivälehdistä ja muista tarkoituksella seinien väliin jätetyistä sanomalehdistä, weromerkeistä, puunkappaleista, hiiltyneistä kivistä, räsynpalasista... Ne toivat omille mielikuvitustarinoille vuolaasti pulppuilevia aiheita, kun lapioin lattian alla olevaa hiekkaa ja sepittelin siunaamattomien sielujen kauhujuttuja aina niin tarmokkaisiin taloudellisiin naisiin.

Nyt nautin (osaan nauttia - ymmärrän nauttia!) tehdyn työn seurauksista, kun kirjoitan tätä: istuskelen salongissa sylikonetta näpytellen ja katselen ikkunasta näkyviä jättimäisiä koivuja ja niiden edessä kasvavia sireenipuskia, kun liikkeetön maisema on harsoutunut hennon valkoiseen vaippaan. Ehkä suurin nautinnon tuoja on kuitenkin se, kun voi muistella tehtyä työtä ja siihen asiankuuluneita ponnisteluja. Esimerkiksi sisäkaton maalaaminen sattui tuskaisen hikisille elokuun päiville. Kyseessä kun piti olla vain lattiaremontti.

Näin maallisissa merkeissä teitä tervehtii, Masha

Ps. Emme myöskään ole kovinkaan tietoisia niistä ensimmäisistä vuosikymmenistä 1900-luvun alussa, kun talo oli muiden omistuksessa. Tila ja talo siirtyivät suvullemme vasta 1920-luvun lopussa.