Riihi

Riihi sijaitsee muutaman sadan metrin päässä tilan pihapiiristä, tien toisella puolella kuin yksinäinen vanhus. Sen kolmikerroksinen olemus kertoo tarinoita entisajoista, kun riihi kuului kunniapaikalle omavaraisen maatilan pihapiiriin.  

Hienorouvaleikkejä riihellä.

Riihen kaverina vieressä on aina pulissut puro, keväisin suoranainen putous. Purolla käytiin uittamassa milloin pikkusiskoja, milloin kumisaappaita ja joskus jopa kaarnalaivoja. Riihellä käytiin haaveilemassa, leikkimässä, kiipeilemässä. Joskus se meinasi palaa kulotusleikkiemme vuoksi.

Eräässä herkässä elämänvaiheessa vietin riihellä kesäisin paljon aikaani ja janosin omaa itsenäisyyttäni. Sitten sen eteen vedettiin uusi leveämpi tie, ja tienpintaa nostettiin. Riihi sopeutui siihen huonosti. Näyttää kuin maantie vyöryisi sen päälle, kuin uusi aika jättää kopeana tunkkaisen menneisyyden alleen.  

Riihi on kuin draaman suuri näyttämö sille, mitä meille tällä hetkellä tapahtuu. Kymmenen vuotta sitten sisälläni alkoi orastaa huoli sen kohtalosta. Kuka nostaisi alimmat hirret, jos se alkaa painua? Mistä löytyisi osaaminen, aika ja raha?

Silti me vielä haaveilimme siskojen kanssa, että siitä saisi upean kesäpaikan uudelleen ladottuna jonnekin järvenrannalle. Sisään saisi komeat huoneet ja kerroksilla voisi leikkiä arkkitehtonisia tilaratkaisuja. TV-ryhmä kuvaisi sen vuosisadan kesähuvilaksi. Aina lopuksi joku siskoista sanoi: Sitä lottovoittoa odotellessa… Ja asia hautautui taas seuraavaan haaveilu- ja huolikeskustelukertaan.

Tällä hetkellä riihen alahirret ovat jo vihreitä ja kaikkein alimmat ovat niin maatuneita, että pelkkä sormella rapsuttelu riittää todistamaan sen rappion. Nurkka alkaa jo silmin nähden vaipua.

Nyt on minun vuoroni päättää, mitä haluan tehdä tällä suvulle rakkaalla ja taakkojen täyttämällä tilalla. Kuinka elän aikaani? Mitä täällä voin ja haluan toteuttaa? En asu maaseudulla siitä syystä, että olisin velvollinen säilömään itsetarkoituksellisesti sukuni muistoja.  Ja nyt lausun käsikirjoitukseeni kuuluvan repliikkini: ”Minä en ole paikan pehtoori, minä olen paronitar!”

Metsän laavu on muuttunut
pehmeäksi sammalpediksi.

Haluan luopua riihestä, koska en halua nähdä enempää sen rappiota, sen hiljaista maatumista.  Se veisi murenevaan hautaansa lapsuuden ukkoskesät, viljantuoksun, naapurin isännän pullopiilot ja ihanat hienorouvaleikit.  Haluan, että se saa vielä uuden elämän jossain, koska niin mekin olemme elossa. Sillä rakkaat siskot, minä en halua luhistua, en halua nähdä enempää katovuosia, lahoamista, röttelöitä ja lautahetteikköjä, hiljaista rappiota ympärillä.

Teidän,

Masha

Siskot antavat ajatuksiini ryhtiä

Syksyn lehdet kahisevat tutulla pohdintareitilläni. Metsäpolku näyttää kultakupoliselta palatsilta, jonka katossa on ajatuksen meneviä reikiä. Tietäjämännyn luo vie polku, joka on raskailla jaloilla tampattu. Vastaamattomat kysymykset ovat jääneet  sen oksille istumaan. Mistä minä kirjoitan?

Reilu vuosi sitten matkustimme Pietariin ja puhuimme kolme päivää kirjoittamisesta. Haaveilimme kirjoittamisen aloittamisesta kuin Olga, Masha ja Irina Moskovaan matkustamisesta Anton Tšehovin vuonna 1900 valmistuneessa näytelmässä Kolme sisarta. Päätimme, että meidän haaveemme eivät jäisi toteutumatta, ja perustimme matkan jälkeen blogin, joka kannustaisi säännölliseen kirjoittamiseen. Mutta, hyvät siskot,  huomaan, että salongissamme on tapahtunut paljon muutakin.

Kirjoittajan yksinäisyys ja epävarmuus oli tuttua meille kolmelle sisarelle, kuten niin monelle muullekin kirjoittajalle. Kuinka olla tyynesti omassa keskeneräisyydessään ja odottaa tekstiraakileen kanssa rauhassa?  Jo englantilainen romantiikan ajan runoilija John Keats asetti kirjailijana olemisen keskiöön kyvyn vaalia keskeneräisyyttä juuri silloin, kun sisällä olisi valtava tarve löytää ratkaisu (Blomberg 2013, 25). Ehkä kirjoittajan tiehen siis kuuluukin malttaa mielensä ja odottaa hedelmien kypsymistä. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Minulle tuli kerran omalla salonginpitovuorollani valtava kirjoittajan blokki, enkä pystynyt kirjoittamaan seitsemään kuukauteen. Armaat siskot kannustivat vain odottamaan ja jatkamaan kun aika on. Puolen vuoden tauko päättyi eräänä aamuna, kun kynäni halusi jälleen kirjoittaa. Kirkas hetki, jolloin saattoi vain nostaa kätensä kohti ajatusten omenapuuta ja poimia sieltä valmiit hedelmät.

Yhteisössä kirjoittaminen on myös yhdessä ajattelemista.  Siskot kyllä huomaavat, jos minulla alkaa polku hävitä alta, tai tarvitsen velttoon ajatukseeni lisää ryhtiä. Joskus he taas näkevät selvemmin kuin minä itse, mitä tekstilläni tarkoitan.  Me siis käymme paljon sisarellista keskustelua teksteistämme eteisen puolella ennen kuin ne tuodaan esille salonkiin.

Hyvä keskustelu luo ilmapiirin, jossa luovuuden on mahdollista kasvaa (ks. Kuuskorpi 2014, 204). Toisen ihmisen syöte, oli se vuorosana, ajatus tai tekstinpätkä, vaikuttaa minun ajatukseni ja tekstini syntyyn. Joskus hajottavasti, toisinaan taas kirkastavasti.  Kuinkahan moni meistä kirjoittaa loppujen lopuksi täydellisessä tyhjiössä, ilman minkäänlaista vuorovaikutuksen säkenöintiä ympärillään?

Tšehovin  näytelmässä kolme sisarta turvautuvat toisiinsa elämän vastoinkäymisissä, jakavat saman tyytymättömyyden, mutta myös suurimman haaveensa.  Hiljalleen he tyytyvät kohtaloonsa ja hautaavat unelmansa tavoittelemastaan, onnellisemmasta elämästä. Silti heidän salongeissaan keskustellaan muistoista ja muistamisesta, ajasta ja sen kulumisesta, tulevaisuuteen katsomisesta, haaveista ja toiveista. Mekin autamme sisarten kanssa toisiamme ajattelemaan, muistamaan ja näkemään. Me rohkaisemme, kysymme ja tarvittaessa ohjaamme toisiamme. Siskot perkaavat kirjoittajan maailmastani sitä tukahduttavia rikkaruohoja. ”Minun täytyy saada ripittäytyä, rakkaat siskot. Sieluni kaipaa sitä. Minä ripittäydyn teille enkä sitten enää koskaan kenellekään… (Tšehov 1980, 191)”.

Asettelen korvani puun karkeaa kaarnaa vasten. Kirjoita ykseydestä, sanoo tietäjämänty. Se syntyy sopivasta määrästä yksinäisyyttä ja yhteyttä toisiin.  Kiitän mäntyä ja ihmettelen, mistä se huomaa noita asioita.  Yhdessä kirjoittamalla meidän välillemme syntyy parhaimmillaan ykseys, joka nostaa vapaaksi yksittäisen kirjoittajan maailman rajoitteista. Ykseys sisältää ihanan yksinäisyyden mutta myös yhteyden muihin. Joskus lukiessa, ajatellessa, taiteen tai luonnon äärellä mieleeni hulahtaa juuri tämä tunne, tunnen ykseyttä edessäni olevan asian ja koko maailman kanssa. Olen maailma ja maailma on minä. Ykseys on minä potenssiin maailmankaikkeus.

Teidän, Olga

Lähteinä käytetty:

Blomberg, Kristian. 2013. Yksinäisyys X yhteistyö. Tuli & Savu 72 (Kollaboraatio, 25–34).

Kuuskorpi, Taina. 2014.Yhdessä luovuksissa. Teoksessa Karjula Emilia (toim.)Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena. 201-233.

Tšehov, Anton. 1980. Lokki. Kolme sisarta.  Koulun peruskirjasto. Porvoo. WSOY.

 

 Kuvat ovat näkymiä Pietarin kaduilta.

Osa suurempaa kokonaisuutta

Syksy on luopumisen aikaa, mutta myös etsimisen, arvioimisen, punnitsemisen ja säilömisen aikaa. Mistä kohtaa metsästä löytyy parhaat mustikkamättäät, entä puolukat, sienet, lakoista puhumattakaan? Joskus kerääjän mielessä herää epäilyksiä - ovatko paikka ja aika täysin vääriä, ehkä joku muu on jo valloittanut parhaat apajat ja jättänyt minulle vain kuivat ja ryppyiset marjat?

Ja joskus keskellä syksyistä metsäretkeä saattaa iskeä runsaudenpula. Ahkera poimija joutuu täsmentämään itselleen, mitä oikein olikaan poimimassa, mustikoita, puolukoita vai kenties sieniä. Mitä jos sitä onkin keräämässä vääriä asioita? Mitä jos oikeasti pitäisikin kerätä marjojen sijasta sananjalkoja, parhaat päivänsä nähneitä heinänkorsia tai ainoastaan ääniä, tuoksuja, näkymiä, muistoja?

Suunnilleen vuosi sitten teimme sisarten kanssa matkan Pietariin ja aloitimme tämän blogin kirjoittamisen. Nyt olemme jälleen samassa taitekohdassa, kesä on vaihtumassa syksyyn. Etsimme syksyn satoa, arvioimme ja punnitsemme mennyttä aikaa sekä säilömme sitä tulevaa varten.

Kuulkaa, minä en sienestä, enkä juuri kyllä marjastakaan. Metsässä käyminenkin jää minulle, etämetsäläiselle vähäiseksi, metsänhoidosta puhumattakaan. Mutta silti metsä merkitsee minulle paljon, pelkällä olemassaolollaan. Sinne minä menen keräämään punaista lankaa ajatusteni epäselvistä kudelmista, punnitsemaan ja arvioimaan mennyttä ja tulevaa. Minulla on juuret tukevasti metsässä, juuri siinä tietyssä, kotimme maan mullassa. Tuhansien tarinoiden satumetsässä, johon lapsuuteni muistot kiinnittyvät samalla sekä edellisiltä sukupolvilta perityin että itse eletyin tarinoin.

Vaikka parhaamme mukaan yritämme säilöä juuriamme seuraaville sukupolville, joudumme huomaamaan, etteivät ne siirry. Jokainen sukupolvi keittää omat säilykkeensä, kokeilee omat reseptinsä – toki perimätiedon, mutta myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja niin on hyvä. Sillä siskot, eihän mikään ainesosa ole täysin korvaamaton. Hyvän elämän reseptissä voidaan aina joku ainesosa korvata  – joko improvisaation tai ihanan kapinamielen kautta.

Kun olimme lapsia, suopellolta kerättiin joka vuosi savisia kannonpalasia ja kiviä, mutta isämme muisteli löytäneensä sieltä omassa lapsuudessaan  jotain paljon paljon jännittävämpää: Heidän elokuussa 1941 evakkomatkalta palattuaan, keskellä suopeltoa oli iso hehkuva ja savuava ympyrä; kuin lentävä lautanen olisi iskeytynyt maahan. Palopommi oli vain hairahtunut kohteestaan. Suo paloi ja savusi pitkään. Vasta seuraavan talven sulamisvedet sammuttivat kytevän tulen.  Lapset kilpailivat, kuka pystyy kauimmin hyppimään tulikuuman tuhkan päällä.

Minulle lempeä ja  rakas satumetsä piilottaa siis sisäänsä monia vaiheita. Jotkut niistä ovat sahan tai auran jälkiä maisemassa, toiset taas sielua avaavia ihania näkymiä, mutta joukkoon mahtuu myös pinnan alla kyteviä  pelottaviakin asioita. Kaikki ne ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta muodostaen yhden uuden kerrostuman suvun tarinapuutarhaan. Säilöttäväksi tai pois heitettäväksi – kunkin sukupolven mieltymysten mukaisesti. Sillä aina nousee uusia sisaria, jotka haluavat kokeilla omia reseptejään.

Teidän, Irina ja Olga

Onko kaiken aina pakko muuttua?

Lukitessani ruohonleikkuria vajaan katse kiinnittyi salpaan, tai oikeammin salvan kiinnitysruuveihin. Muistan, kun laitoin nuo neljä, osin erimallista ruuvia ja olin ylpeä tehdystä työstä. Itsetehdystä työstä. Semmoisesta, jota en oikeasti hallitse. Nyt olen jo osannut naputella ovilistojakin itse.

Mutta ruuvit kiertyvät edelleen käsin, naulat iskeytyvät ilman naulapyssyn suhahtelua, koneisiin en vieläkään mielelläni koske. Kertakaikkiaan koneella on koneen tahti, mielen sopukoihin syöpynyt Kirsi Kunnaksen surkeasti loppuva runo antaa ohjeita aivoilleni edelleen. En halua Herra Piipoon kohtaloa enkä koneen mahtia.

Tämän kesän valloittaja on kuitenkin ollut, yllätys, yllätys  -  raivaussaha.

Vanha Husse oli toivoton käynnistettävä, enkä millään oikein uskonut, että vika on koneessa eikä käynnistäjässä. Mutta monen eri käynnistämiskerran, tuskastuttavan ja välittömän raivoamisen jälkeen oli luovutettava.

Syreenimajan loistokkuus vaatisi työtä.

Ei moottorin lupauksia, ei kierroksia, ei minkäänlaista yhteistyökykyä. Periksi en voinut kuitenkaan antaa. Kun saha, joka voi tuoda suuren tyydytyksen mihin tahansa pusikkoon, on olemassa, niin löytyyhän niitä uusia aina kaupasta. Kolmella sukupolvella käytössä ollut puutarhani onkin päässyt  pahasti pusikoitumaan: kirsikka on vallan villiintynyt.

Samoin pihlaja, tuomi, tammi ovat osoittaneet oman iskuvoimansa. Omenapuut ja marjapensaat pitää nostaa ärhäkän nokkosen tieltä. Kolme sisarta eivät 1800-luvulla juuri pohtineet sitä, miten kirsikkapuistot ja puutarhat ryöstöpusikoituvat, eikä niihin enää mennä juomaan aamuteetä ilman kumisaappaita. Miksi puutarhurit eivät enää kuulu kartanoiden henkilökuntaan? 

Villiintynyt kirsikka sai arvoisensa lopun.

Viime viikolla hankittu uusi raivaussaha on puskuvoimaa parhaillaan. Kevennetty käynnistys tekee nykäisystä lapsellisen helpon. Valjaissa roikkuvaa sahaa kun vain huiskii, niin täystuho seuraa. Mikä tyydytyksen tunne! Puuntaimet notkahtelevat yksi toisensa perään, isommatkin rungot kaatuvat.  Tämä on todellista rakkautta raivaamiseen. Siihenhän meidät sodanjälkeinen 3. sukupolvi on luotu. Oli kyseessä maiseman, vajojen tai aittojen, tai komeroiden raivaaminen, jonkunhan pitää siivota se sotku, jota edellinen sukupolvi säästi vimmaisesti. Mihin enää tarvitsemme narunpätkiä tai kertakäyttöpakkauksia, saati niittokoneita tai pulsaattoreita, käytettyjä sytytystulppia tai rikkinäisiä ruohonleikkureita? Kuka haluaa säilyttää roskaa nurkissaan? Maisemakin pitää hoitaa, jotta siitä saa nauttia.

Liiterin roinaromantiikkaa

Ihminen muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Rakkaus, unet, evoluutio – kaikki selittyy nykyään tieteellisesti. Luonto elää.  Yksikään kirsikkapuisto ei pysähdy, mutta ymmärtääkseen luonnon voimaa ihminen tarvitsee kulttuuria. Lohdutuksen avaimeksi tarvitaan sanataidetta, kaunokirjallisuuden ajatonta sanomaa. Olga ja Irina sekä Masha haluavat Moskovaan, synnyinsijoilleen. He kaipaavat aikaa, joka on mennyt – reaaliajassa iäksi, mutta sydämissään ei minnekään.  

Huvimaja katveesta.

Korkeakulttuurit tuhoutuvat, pusikot valloittavat maailmankaikkeuden, kynnet kasvavat. Kehitys kehittyy, entä me sisaret? Tämä blogi on ollut nyt vuoden verran olemassa. Se toivottavasti kehittyy kirjoittajiensa taitojen myötä. Meillä on toki halu kehittyä paremmiksi kirjoittajiksi, ajattelijoiksi, oivaltajiksi. Meillä on halu pitää lukijamme, saada uusia lukijoita ja valloittaa uusia näkökulmia. Vaikka maailma muuttuu, niin sydämissämme haluamme takaisin kotiin niin täydellisen epätoivoisesti. 

Teidän, Masha

Miksi kynäni ei kirjoita?

Kirjoitin päiväkirjaani, kuten niin monesti, aamulla, vastaheränneenä. Silloin unet ja tajunnan  takamailta tulleet  ajatukset olivat vielä selkeitä ja tavoitettavissa.

Tällä kertaa ajatus toimi mustekynää sulavammin. Kynän jälki pätki ja kirjoittaminen tuntui raskaalta ja vaivalloiselta. 

Sanoja syntyi, mutta lause jäi kesken. Muste levittyi valikoivasti käsialani sotkuisissa koukeroissa.

Aloin jo hermostua. Suttasin paperin kulmia. Mikä tätä kynää riivaa? Onko siitä muste loppunut? Ajattelin, että kynä on loppuunkäytetty ja joutaa poistoon.

 

Vaihdoin asentoani sängyssä kurottuen yöpöydän laatikkoon uuden rihvelin toivossa. Kirjoittamista ei kannattanut keskeyttää huonon kynän takia. Niitä maailmassa riittää!

Laatikossa oli kirjanmerkkejä, korvatulppia, kristalleja, ikoneita ja jopa kivi, mutta ei edes lyikkäriä. Voi ei!

Tällä Kosmos-kynällä saan pysyvän jäljen muistikirjaan.

Kun katsahdin harmissani päiväkirjan sivua uudestaan, tajusin jotain.

Kirjan paperisten sivujen välissä oli ohut himmeä muovikalvo. 

Kalvossa näkyi epätoivoinen kirjoitusyritykseni: sotkuja nurkissa ja hiipuvia kirjaimia, väkisin runnottuja lauseita vailla pontta. 

Varsin samea näkymä tähän aamuun.

 

Kynässä ei ollutkaan mitään vikaa. Alusta vain oli väärä. 

Yritin väkisin runnoa tekstiäni muovikalvon pintaan ja syytin sen epäonnistumisesta kynää. 

Kun olin kalvon kerran huomannut, en voinut enää olla näkemättä sitä. Ihmettelin, kuinka en ollut tajunnut sitä heti. Sehän oli ilmiselvä suojakalvo. Se teki alla olevan paperin tuntuman erilaiseksi ja värin sameaksi.

Uudella, puhtaalla aukeamalla tätä hylkivää kirjoitusalustaa ei osannut kyseenalaistaa. Omasta virheellisestä havainnosta tulikin totuus. Epämukavuuden otti normina vastaan. Että tätä tämä nyt sitten on. Kynä vaihtoon!

 

Tuli mieleen, että onko teille, rakkaat sisaret, koskaan käynyt niin, että syytätte kynää kapinoinnista, vaikka kirjoitatte kokonaan väärälle sivulle? Missä huomionne silloin on?

Itse tunnistan pidättyneeni liian kauan kirjoittamisesta syyttäen mielessäni itseni ja kirjoittajan maailman välistä suojakalvoa. Ei siihen tarvita kuin yksi pieni vilkaisu sopivasta uudesta näkökulmasta ja hups – suoja onkin tarpeeton.

Kyllä maailmassa kyniä riittää, kaikenlaisia, erilaisiin tarkoituksiin. Siskot, myös me voimme piirtää maailmaan jäljen – omanlaisemme.

Teidän, Olga

Tunnekirjat olivat esillä Lappeenrannan taidemuseon näyttelyssä 2015.

Maja pensasaidan varjossa

Löysin pihaamme ympäröivän pensasaidan sisältä pienen pöydän ja tuolit. Kuinka ihmeellistä, mikä jännittävä seikkailu! Siellä oli olla köllötellyt maja koko kunnioitettavan kahdeksan ikävuoteni ajan ilman että minä tiesin. Luulin tuntevani kotipihan jo läpeensä hyvin ja paljon myös sen ulkopuolelta kirjastoa, koulua ja kauppoja myöten. Enää ei puhuttu siitä loppumattoman naiivista viisivuotiaasta, jolle elämä alkoi pihapiirin ulkopuolella tai viimeistäänkin kaukana loistavista keskikylän valoista. (Kaukana toisaalta olivat vielä myös ne ajat, jolloin ajattelin sen kaiken olevan niin nähtyä, todellisuudessahan maailma alkaisi läheisistä pikatiestä ja juna-asemasta.)

Omia asioitaan ajattelevat sisarukset rinnakkain. Kuopuksen kohtaloksi jää ikuinen sivullisuus, omissa piirroksissaankin hän sijaitsee erillään muista.

Muistan yhä hyvin, kuinka tympeän sisarellisesti sisareni suhtautuivat löytööni sen heille näytettyäni. Mikä antikliimaksi! Koska he olivat sen muinoin rakentaneet, minun löydölläni ei heidän mielissään ollut sitä merkitystä, jonka itse sille annoin. Se oli heille niin nähtyä, mutta minulle suuri seikkailu, jota aiempien leikkijöiden turvallinen ”olin jo täällä ennen sinua” -signaali vain vahvisti. 

“Mikä voima panee Iltatähden ryömimään kotipihan pajuangervon sisään? Tämä paikka on minun valloittamani, vain minun. Pensaan sisällä on leikin tähteet kuin miehittäjävaltion kirkuva lippu: me olimme täällä ensin.” Näin vanhin sisareni on sanoittanut tunteitani 18-vuotisjuhlieni kynnyksellä. Mutta väärin: ei minusta tältä tuntunut. Vain minun ajatuksiini yritti tunkeutua sisareni miehittäjävaltion kirkuva lippu. 

On ollut turvallista kasvaa siskojen tarjoaman esimerkin valossa, jos nyt joskus varjossakin. On vaikea eritellä, halkoa tai pilkkoa heidän merkitystään identiteetilleni ja minuuteni rakentumiselle, enhän tiedä muustakaan. Olinko yksinäinen, oliko paineita suoriutua, kurottaa siskoja kiinni, pidinkö heitä esikuvinani vai varoittavina esimerkkeinä, kuten sisareni kirjoituksessaan pohtii.

Kolme sisartani ovat vaikuttaneet identiteettiini jo kauan ennen kuin synnyin. Vanhempien ja muiden aikuisten tarinat heidän lapsuudestaan, kuvat, joissa en ollut mukana, päiväkirjat, joiden tarinoita en tuntenut. Perheessäni oli muuan seinälle ripustettava tonttukuva, jonka tontut olivat vanhempamme nimenneet kolmen sisareni mukaan. Mukana oli sisarteni lisäksi sukulaisia ja naapureita, mutta minulle ei ollut siinä tilaa. En edes havitellut tähän kuvaan kuulumista, se oli sisarteni juttu ja toi minulle turvaa pelkällä olemassaolollaan. Oli hienoa tietää, että juuri tässä, saman pöydän äärellä oli oltu jo minua ennen. 

Yksi joulun traditioista: tonttukuva otettiin joulun alla esille ja ripustettiin keittiön seinälle. 

Sisarillani oli myös joulukuuseen ripustettavat nimetyt tontut. Vanhimman siskon tonttu oli minusta pikkusiskona hienoin, olihan hän saanut mitä luultavimmin esikoisen oikeudella valita ensimmäisenä tonttunsa. Kinusin vuosien ajan itselleni omaa tonttua, mutta samanlaisia ei valmistettu enää. Lopulta sain jonkun pikkuruisen tontun, joka kuitenkin unohtui joulukoristelaatikon uumeniin ilman että minulle olisi muodostunut siihen minkäänlaista suhdetta. Siskojen tontut sen sijaan eivät ole menettäneet merkitystään mielessäni ainoina oikeina joulukuusenkoristeina ja tontun malleina.

Minä en kuulunut siskojeni lapsuudentarinoihin. Mutta ne vaikuttivat minuun. Ne muodostivat omalle tarinalleni kehykset, joista puuttui keskipiste, minä. Maailma oli kuin olikin ennen minua ja tulisi jatkumaan minun jälkeeni.

Ehkä tämä blogikin palvelee samaa tarkoitusta: etsiä jälkiä sisarten tekemistä seikkailuista, kirjoittaa niiden väliin oma puumerkkinsä ja muodostaa siten oman elämänsä tarinaa.

I

Rivejä, rivien välejä

Siskon salaisuuksien kirjat olivat suuri houkutus pikkusiskolle.

Joskus näitä kirjoja luettiin luvan kanssa (yhdessä) ja joskus luvattomasti.

Kirjoittava ihminen on ajatteleva ihminen. Kirjoittaessaan ihminen pääsee todelliseen ja syvään yhteyteen itsensä kanssa. Ihminen tarvitsee kirjoittamista - ainakin minä tarvitsen, jotta voin ymmärtää itseäni. Tietenkin puhuminen on tärkeää ja joskus jopa tärkeämpää, mutta kaikkea ei aina voi sanoa ääneen. Ehkäpä kaikkein hienoimmat asiat voi vain kirjoittaa. Millaistahan muuten olisi elää ilman kirjoitustaitoa?

Kirjoittaminen on monille kirjoittaville ihmisille samankaltainen elinehto kuin hengittäminen. Itselleni se on ajattelutaito tai jäsentämisen taito. Päiväkirjan sivuilla syntyy ajatuspolkuja, joita seurata. "Tätä mieltä minä olen, tältä tuntuu nyt". Polku tuntuu turvalliselta sitä mukaa, kun on reittiä, jota seurata eteenpäin.  

Muistan, kun sain ensimmäisen päiväkirjan. Oli syntymäpäiväni, täytin seitsemän vuotta ja syksyllä aloittaisin koulun. Päiväkirjani pinta oli karkea, kannessa kukkivat vihreät ruusut ja sen pikkuruinen lukko oli minusta yhtä houkutteleva kuin kirjan tyhjät sivut. Ajatella, minä saisin täyttää sen kirjan aivan itse, luoda omia maailmoja eikä kukaan saisi koskaan tietää niistä mitään. Minun piti vain ensin oppia kirjoittamaan - onneksi koulu alkaisi pian.

                      

Ensimmäinen päiväkirjani kesti toiselle luokalle saakka. Seuraava päiväkirjani oli kapeaa kahisevaa paperia ja sen kannessa myös oli ruusu. Siihen kirjoitin jo paljon kaverijuttuja, ja luokkakavereiden kanssa koristeltiin myös yhdessä sen sivuja. Kun kasvoin, tuli vihastumisia ja ihastumisia. Mieli muuttui nopeasti kuin Anttilan postimyyntikatalookit - ja päiväkirjan sivut täyttyivät. Teinivuosina yksi päiväkirja kesti vain muutaman kuukauden. Keräännyimme kahden parhaan ystäväni kanssa muistelemaan vauhdikasta viikonloppua parvisängylleni ja silloin kaivoin päiväkirjani esiin. Ei mikään ollut sen tarpeellisempaa kuin muistella tapahtumia yhdessä, jossa tärkein rooli oli tietenkin lukijana minulla ja päiväkirjallani! Joskus saatoin lukea ääneen edellisvuoden tapahtumia, tai kerrata teemojen mukaan, mitä oli tapahtunut edellisenä juhannuksena tai uutenavuotena. Monesti saatiin aikaiseksi hyvät naurut, kun noloiltiin lapsellisuuksillemme, joskus vain muisteltiin haikeina menneitä vuosia.  Tapahtumien ja tunnelmien kertaaminen vahvisti meitä, olimmehan niitä yhdessä kokeneet.  

                      

Nykyajan tallentamisvimmaisena ja -vammaisena aikana on jotenkin rauhoittavaa, että nuoruusmuistot on varmassa tallessa kirjoissa ja kansissa. Suhteellisen varmaa on, että ne eivät katoa, elleivät sitten tulessa pala. Kuitenkin menee vielä kauan ennen kuin mainitsen halaistua sanaa päiväkirjoistani omille tytöille; muistanhan omasta kokemuksesta miten kivaa oli lukea isosiskon päiväkirjaa - yleensä salaa.  - Masha

Kaikki mahdollinen aika

Vuoden vaihtuminen tuo mieleeni ajan peruuttamattoman etenemisen. Uudenvuodenyönä vanha vuosi väistyy ja kierto syntyy uudestaan. Kaikki on puhdasta ja tyhjää kuten uuden kalenterin lehdet. Tulevan vuoden mysteeri pakahduttaa. Seisot ja odotat. Taivaalle voi piirtyä mitä upeimpia kukkasia ja tähtisateita, mutta aina voi käydä myös toisin. Tuli kieltäytyy syttymästä tai kipinät sinkoilevatkin väärään paikkaan. Kaikki on mahdollista ja mikään ei ole varmaa. Aika on vastasyntynyt, tuore ja arvaamaton.

Meidän lapsuudenkodissamme aikaa mittasi suuri puinen seinäkello. Tarinan mukaan isänäidinisä osti sen huutokaupasta 1900-luvun alussa. Kello näytti temppeliltä, jonka yläosassa kaiverretut naisen kasvot seurasivat talon elämää ja ajan kulumista. Kellossa oli voimakas nakuttava käyntiääni ja se kumautti soittoäänen aina puolen tunnin välein . Joskus kellon nakutukseen oli niin turtunut, että sitä ei enää kuullutkaan vaan se oli hautautunut ajatusten alle. Ajan kuluminen pysähtyi noina hetkinä.

Aikaa voi säästää tuhlata, varastaa, resursoida, sijoittaa, lainatakin. Aikaa voi käyttää, jakaa, ottaa ja antaa. Aikaa voi myös tappaa, mutta sitä ei voi synnyttää tai tehdä lisää. Joskus katselen täyttä kalenteriani ja haaveilen, että se olisi aivan tyhjä. Silloin minulla olisi käytettävissä kaikki mahdollinen aika. Mielenkiintoista. Missä vaiheessa allokoimani aika muuttuikin hukatuksi ja pois annetuksi? Kuinka saisin aikani takaisin? Suhtautumalla siihen kuten kallisarvoiseen ja merkitykselliseen lahjaan. 

 Aika on arvokkainta, mitä meillä on. Se on myös kalleinta, mitä voimme toiselle antaa. Emme kuitenkaan voi sitä täysin omistaa tai hallita. Minun aikani on samalla myös jonkun toisen aikaa. Aika ei ole rajatonta. Meidän ajallamme on alku ja loppu, kuinka meillä on silti varaa tuhlata sitä epäoleelliseen, miettii moni. Kello nakuttaa, vaikka emme sitä aina kuulisikaan.

Teidän, Olga