Onko kaiken aina pakko muuttua?

Lukitessani ruohonleikkuria vajaan katse kiinnittyi salpaan, tai oikeammin salvan kiinnitysruuveihin. Muistan, kun laitoin nuo neljä, osin erimallista ruuvia ja olin ylpeä tehdystä työstä. Itsetehdystä työstä. Semmoisesta, jota en oikeasti hallitse. Nyt olen jo osannut naputella ovilistojakin itse.

Mutta ruuvit kiertyvät edelleen käsin, naulat iskeytyvät ilman naulapyssyn suhahtelua, koneisiin en vieläkään mielelläni koske. Kertakaikkiaan koneella on koneen tahti, mielen sopukoihin syöpynyt Kirsi Kunnaksen surkeasti loppuva runo antaa ohjeita aivoilleni edelleen. En halua Herra Piipoon kohtaloa enkä koneen mahtia.

Tämän kesän valloittaja on kuitenkin ollut, yllätys, yllätys  -  raivaussaha.

Vanha Husse oli toivoton käynnistettävä, enkä millään oikein uskonut, että vika on koneessa eikä käynnistäjässä. Mutta monen eri käynnistämiskerran, tuskastuttavan ja välittömän raivoamisen jälkeen oli luovutettava.

Syreenimajan loistokkuus vaatisi työtä.

Ei moottorin lupauksia, ei kierroksia, ei minkäänlaista yhteistyökykyä. Periksi en voinut kuitenkaan antaa. Kun saha, joka voi tuoda suuren tyydytyksen mihin tahansa pusikkoon, on olemassa, niin löytyyhän niitä uusia aina kaupasta. Kolmella sukupolvella käytössä ollut puutarhani onkin päässyt  pahasti pusikoitumaan: kirsikka on vallan villiintynyt.

Samoin pihlaja, tuomi, tammi ovat osoittaneet oman iskuvoimansa. Omenapuut ja marjapensaat pitää nostaa ärhäkän nokkosen tieltä. Kolme sisarta eivät 1800-luvulla juuri pohtineet sitä, miten kirsikkapuistot ja puutarhat ryöstöpusikoituvat, eikä niihin enää mennä juomaan aamuteetä ilman kumisaappaita. Miksi puutarhurit eivät enää kuulu kartanoiden henkilökuntaan? 

Villiintynyt kirsikka sai arvoisensa lopun.

Viime viikolla hankittu uusi raivaussaha on puskuvoimaa parhaillaan. Kevennetty käynnistys tekee nykäisystä lapsellisen helpon. Valjaissa roikkuvaa sahaa kun vain huiskii, niin täystuho seuraa. Mikä tyydytyksen tunne! Puuntaimet notkahtelevat yksi toisensa perään, isommatkin rungot kaatuvat.  Tämä on todellista rakkautta raivaamiseen. Siihenhän meidät sodanjälkeinen 3. sukupolvi on luotu. Oli kyseessä maiseman, vajojen tai aittojen, tai komeroiden raivaaminen, jonkunhan pitää siivota se sotku, jota edellinen sukupolvi säästi vimmaisesti. Mihin enää tarvitsemme narunpätkiä tai kertakäyttöpakkauksia, saati niittokoneita tai pulsaattoreita, käytettyjä sytytystulppia tai rikkinäisiä ruohonleikkureita? Kuka haluaa säilyttää roskaa nurkissaan? Maisemakin pitää hoitaa, jotta siitä saa nauttia.

Liiterin roinaromantiikkaa

Ihminen muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Rakkaus, unet, evoluutio – kaikki selittyy nykyään tieteellisesti. Luonto elää.  Yksikään kirsikkapuisto ei pysähdy, mutta ymmärtääkseen luonnon voimaa ihminen tarvitsee kulttuuria. Lohdutuksen avaimeksi tarvitaan sanataidetta, kaunokirjallisuuden ajatonta sanomaa. Olga ja Irina sekä Masha haluavat Moskovaan, synnyinsijoilleen. He kaipaavat aikaa, joka on mennyt – reaaliajassa iäksi, mutta sydämissään ei minnekään.  

Huvimaja katveesta.

Korkeakulttuurit tuhoutuvat, pusikot valloittavat maailmankaikkeuden, kynnet kasvavat. Kehitys kehittyy, entä me sisaret? Tämä blogi on ollut nyt vuoden verran olemassa. Se toivottavasti kehittyy kirjoittajiensa taitojen myötä. Meillä on toki halu kehittyä paremmiksi kirjoittajiksi, ajattelijoiksi, oivaltajiksi. Meillä on halu pitää lukijamme, saada uusia lukijoita ja valloittaa uusia näkökulmia. Vaikka maailma muuttuu, niin sydämissämme haluamme takaisin kotiin niin täydellisen epätoivoisesti. 

Teidän, Masha