sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Vanhat tapetit kertovat



Kolmen sisaren salonki -blogin reunoja koristava harmaa kukkatapetti on peräisin meidän lapsuudenkodistamme. Sen olemassaolosta ei meistä tosin kukaan tiennyt ennen viime kesän remonttia. Tapetin perusteella kyseisen huoneen on täytynyt olla salonki, jossa sijaitsi isämme sanojen mukaan myös talon kampiveivattava puhelin. Viime kesänä jykevästä ulkohirrestä löytyi posliinisuojattu reikä ulos, ja siksi aloin kysellä isältä asiasta. Meidän lapsuudessamme huone oli makuuhuoneena, ensin lastenhuoneena ja sittemmin vanhempiemme makuuhuoneena. 

Tapetin täytyy olla yli 80 vuotta vanhaa. Oli onni, että remontin viimeisen vaiheen aikaan ymmärsin tämän tapetin kohdalla ottaa sen irti mahdollisimman kokonaisena.  Nyt se koristaa jälleen samaa seinää, mutta eri tehtävässä. Ajattelen näin, että se ennemminkin henkii ja hönkii talon kadonnutta aikaa kuin toimii huoneen esteettisenä elementtinä (tai ehkä vähän molempina kuitenkin).  


Remontissa (tässäkin remontissa) tuhoutui jälleen kerran jonkin verran talon omaa, arvokasta historiaa. Tarkoitan tässä tapauksessa monia kauniita tapetteja, joita löytyi lukuisia kerroksia lukuisista seinistä, koska minulla ei ollut ajatusta siitä, miten niitä voisi vielä hyödyntää. Eikä ehkä ymmärrystä siitä, miten niitä olisi saanut ehjinä seinistä pois. Mutta näin jälkiviisaana voi todeta, että tapetteja olisi voinut edes osittain käyttää eräänlaisina fragmentteina menneistä ajoista, osana vanhaa ja uutta.   

Remontit ovat aika raastavia juttuja, ainakin näin minun kaltaiselle kulttuuri-ihmiselle, jonka omat kädentaidot ja kärsivällisyys ovat vähän sitä sun tätä, ei siis paljo mittää. Minulle, joka nautin vain vanhojen asioiden löytymisestä lattioiden alta ja seinien väleistä: vuosikertaisista mehupulloista, keritsimistä, vuoden 1891 Päivälehdistä ja muista tarkoituksella seinien väliin jätetyistä sanomalehdistä, weromerkeistä, puunkappaleista, hiiltyneistä kivistä, räsynpalasista... Ne toivat omille mielikuvitustarinoille vuolaasti pulppuilevia aiheita, kun lapioin lattian alla olevaa hiekkaa ja sepittelin siunaamattomien sielujen kauhujuttuja aina niin tarmokkaisiin taloudellisiin naisiin.



Nyt nautin (osaan nauttia - ymmärrän nauttia!) tehdyn työn seurauksista, kun kirjoitan tätä: istuskelen salongissa sylikonetta näpytellen ja katselen ikkunasta näkyviä jättimäisiä koivuja ja niiden edessä kasvavia sireenipuskia, kun liikkeetön maisema on harsoutunut hennon valkoiseen vaippaan. Ehkä suurin nautinnon tuoja on kuitenkin se, kun voi muistella tehtyä työtä ja siihen asiankuuluneita ponnisteluja. Esimerkiksi sisäkaton maalaaminen sattui tuskaisen hikisille elokuun päiville. Kyseessä kun piti olla vain lattiaremontti.

Näin maallisissa merkeissä teitä tervehtii, Masha

Ps. Emme myöskään ole kovinkaan tietoisia niistä ensimmäisistä vuosikymmenistä 1900-luvun alussa, kun talo oli muiden omistuksessa. Tila ja talo siirtyivät suvullemme vasta 1920-luvun lopussa.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Todellista Pietaria



Heräsin kylmään puristukseen ranteessani. Olin nukahtanut pietarilaisen hotellihuoneen mukavaan vuoteeseen, mutta nyt huone näytti aivan erilaiselta. Sisustus oli niukka ja ikkunoissa jäätä. Vieressäni seisova hahmo totesi olevansa herra Kekšin ja samalla hän kiskoi minua sängystä.
– Tule, lähdetään kaupungille, Minä haluan näyttää sinulle todellista Pietaria!

 Äkkiä olin Lomonosovin aukiolla, Fontankan rantakadulla, mutta silti tämä Pietari oli erilainen, kuin jossa aiemmin päivällä kävelin. Ilma oli kelmeää, ei ollut pimeää, mutta ei kirkastakaan, valo oli keltaista. Siellä täällä tussahteli maahan suuria lumihiutaleita, pehmeästi, pehmeästi.  Ehkä olin jäänyt aikojen väliin. Jonnekin, missä ajallisten ulottuvuuksien määrittely on turhaa, ajattelin. Vai oliko tämä outoa unta, josta en kuitenkaan haluaisi herätä?

Tässä virtasi Fontanka –joki, jonka varrella Anna Ahmatova loi runojaan suoraan  muistin kirjallisuudeksi. Silta, jonka pilarissa yksisarvinen piteli valopalloa. Joskus täällä oli vain maaseutua ja kaupungin raja.


Tämäkö oli todellinen Pietari, kysyin oppaaltani.
-Tiedätkö, joskus on parempi olla hiljaa, koska olemassa olevat sanat yllättävät.Kun ne ryöpsähtävät ulos suusta, niiden merkitys muuttuu. Niistä tulee osa vierasta kieltä, jonka kielioppia ei tunne, totesi herra Kekšin ja viittoi katsomaan oikealle.

Huomasin nimineuvos Akaki Akakijevitsin hytisevän kylmyydestä pimeällä kujasella. Hänen viittansa oli kulunut ja paikattu moneen kertaan. Kohta hän saisi säästettyä rahat uuteen päällystakkiin.  Ja tällä aukiollako nimineuvoksen uusi takki sitten törkeästi ryöstettiin? Vain tuuli vingutti lohduttomien talojen lohduttomia  kattopeltejä. Akakijevits oli yksi tämän kaupungin uhreista.  Päällystakki toi hänelle toivon ja sitten se otettiin pois.

Niin, se totuus?
 Kekšin harppoi eteenpäin pitäen edelleen tiukasti kädestäni kiinni. Heinätorin jälkeen saavuimme Gribojedovin kanavalle, jonka vartta tallusti synkkänä Rodion Raskolnikov, etsien  oikeutusta omalle asialleen. Syyllisyys kasvoi päivä päivältä ja kuitenkaan hän ei sitä tunnistanut: - Missä suhteessa minun tekoni on tyhmempi kuin muut aatteet joita on kihissyt maailman alusta alkaen?


Päivällä juuri tässä, valtaisan roskakasan keskellä, kyyhötti ihminen alas laskettuine katseineen. Viereisessä kadunkulmassa vanha mummo myi vihreää villapipoa ja paidanhelmasta tehtyjä nenäliinoja. Kotiin palattuaan hän pesi kädet ja kengänpohjat puhtaaksi, jotta paha henki pysyisi kadulla.

 Äkkiä korvat menivät lukkoon. Tykkien jyminä tuntui joka puolella kehoa. Kuuluiko se Pietarin-Paavalin linnoituksesta vai Leningradin piirityksen porteilta? Oliko se oman vereni kohina, kun näin kadulla lojuvia liinoihin käärittyjä ruumiita. Hitaasti laahustavia, nälkäisiä ihmisiä., jotka Ahmatovan lailla ”hyvästelivät jo hyvästellyn ja kulkivat alle holvien pimeiden”.

Oliko tämä todellinen Pietari, kuiskaan?
Ei vielä. Nyt istuin leningradilaisen hotellin aulassa ja huomasin lattialla lojuvan puoliksi syödyn hiiren. Seinällä tuijotti valtaisa Leninin pää. Kahviossa yritin valita lounasta, joko kylmää broilerinjalkaa tai mustunutta kananmunaa. Kun päätin pyytää perunalastuja, myyjä huokasi toverilleen: - he haluavat niin paljon…

Vuosia myöhemmin istuin kylässä ystävän luona Vladimirinkadulla seitsemän tunnin illallisella, mistä mitään ei puuttunut. Pietarin kadulla ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat . Siinä hetkessä yhdistyi vanha ja uusi. Historia ja tämä nykyinen maailma, joka juoksee kuin viimeistä päivää kohti jotain, joka pysyy aina yhtä kaukana. Lumisade tuntuu kasvoissa samalta kuin Dostojevskin ja Ahmatovan aikana, pehmeät hiljakseen laskeutuvat hahtuvat. Kävelin Fontankan rantakatua kohti kirkkoa, jossa oli siniset tähtikupolit. Vastaan ui jatkuva autovirta. Suoni joka kuljetti elämää kohti kotia, katettuja zakuskapöytiä ja punakukkkaisia teeastioita. Tulin kauppakujalle, jossa myyjät korjailivat myytäviään  ja roskat lojuvat kadulla. Kulman takana saattoi olla ihan mitä vaan, ihmeitä joita tämä maa oli täynnä. Asuntojen valaistut ikkunat , ruostuneet rautaportit. Tämä haju, joka kiehtoi ja kuvotti yhtä aikaa. Vastaantulijoita ei katsota silmiin. Mutta aina kun olen kysynyt tietä, olen saanut neuvon eteenpäin.



Tämäkö se sitten oli, todellisuus?
- Nyt näkemääsi Pietaria ei ehkä ole olemassa sellaisena, kuin sinä ajattelet, Herra Kekšin totesi. -Mutta silti sinä olet täällä. Hämmennyt, kun huomaat täällä elementtejä kokemistasi tapahtumista, lukemistasi kirjoista ja  kuulemistasi tarinoista, ikään kuin ne eivät voisi sijaita samassa kaupungissa. Silti ne ovat. Tämä on sinun Pietarisi.
  -Mutta nyt lähdetään kotiin!


Sinun, Olga

Näkökulmia Pietariin tarjoavat mm.: Nikolai Gogol: Päällystakki (1842), Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1866) ja Anna Ahmatova: Runoelma ilman sankaria (1940-1966)







sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Merta silmänkantamattomiin






Vaikka Kolmen sisaren salonki otti ensiaskeleensa vasta tänä syksynä, pohja sille perustettiin jo muutama vuosi sitten sitten Terijoella. Tämä on yksi tarina siitä – 

Sulje silmäsi niin näet silmänkantamattomiin merta, Kronstadtin valot, tuolla jossakin Pietarin polttavat kadut kantavat yhä helteisen päivän muistoa. Täällä pilvilläkin on siivet meren yllä – vain hetkisen Ikaros vilahtaa auringon välkkeessä ennen kuin sulaa yhteen meren kanssa. 
Kultaiset rannat tyhjenevät auringonpalvelijoista, jotka vielä äsken juoksivat polttavaa rantaa pitkin kohti aaltoja aaltoja . Aaltojen lyömä aallonmurtaja, johon rakastavaiset kerääntyvät iltaisin, katso tuolla on sydämenmuotoinen kivi, kirjoitan siihen nimikirjaimesi sydämen sisään.

Ja meidät houkuttaa saslikin tuoksu rantaravintolasta, sade huuhtelee helteisen päivän muiston ja antaa illan sulkea meidät peittoonsa. Metsät ja lehtimajat, jossakin luonto puskee läpi asfaltin. 
Nyt ei puhuta siitä, kaikki loppuu aikanaan.

Taiteilijan talon tornikamarissa aika on pysähtynyt. Vain vaivoin näemme ulos, mutta se ei haittaa. Täällä voi puristua kuplaksi, mahtuiko täällä edes seisomaan?

Sillä mitä me olemme, sitä me emme ole aina olleet. 
Jotkut ikkunat ovat suljettuja ennen kuin ne avataan.

Jos saisi aamiaista – 

Irina

—————————————————————


Olisin voinut kertoa tarinani myös toisella tavalla, minkä sisareni hyvin tietävät. Oikeastaan heille lienee täysi mysteeri, mitä paperilleni on ilmestynyt, vaikka siinä onkin tarkkaan luettuna muistumia matkastamme. Välillä se on mysteeri itsellenikin. 


Tässä tapauksessa osasyy on vanhojen valokuvien, kirjan, jota luin matkallamme sekä ajallisen välimatkan kerrontahetken ja tapahtuneen välillä. Isoimmassa osassa on kuitenkin näkökulman valinta. Kuten Michel Foucault asian ilmaisisi: jokaisessa diskurssissa on mukana myös se, mitä ei sanottu, ja tämä ei-sanottu on samalla jo-sanottu. 

Tarinan voi kertoa useasta näkökulmasta. 

Tarinoiden kertominen on ihmiselle luontaista. Tämän tästä saan kirjoittaessani itseni kiinni valheesta, ja vain osan valheista pystyn ylipäänsä rekisteröimään. 

Jokainen käyttää tarinoita omassa identiteettityössään. Totta ja tarua ei ole mahdollista erotella, vaan ne kietoutuvat olennaisella tavalla toisiinsa. Me haluamme muodostaa omasta elämäntarinastamme jonkinlaisen kauniin jatkumon, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Ja niin että mitä sitten? No ei kai mitään. 


Jos vaikka saisi sitä aamiaista!