maanantai 20. huhtikuuta 2020

Vanhus elonsa päivinä (novelli Tsehovin tyylin innoittamana)

"Hänen ainaisena riesanaan oli yksinäisyys. Aamuinen herääminen tuntui vastenmieliseltä, illalla nukkumaan käynti sitäkin ikävämmältä. Mökin hiljaisuudessa oli mitä karkeinta kuulla omat ajatuksensa, kuin olisi ääneen niitä puhellut. Ehkäpä asia olikin niin? Olisi ollut edes kissa! Tai pieni hiirulainen nurkassa rapistelemassa. Kevät oli onneksi jo tulollaan. Hän tiesi, että luonnon herääminen eloon toisi muassaan jonkinlaista lohtua. 
Hellassa kohiseva tuli tarjosi kaivattua vaihtelua ja kodikkuuttakin. Niin tuntui kuin olisi ollut elävä seuralainen hänen keittiössään, kun hän kyni kanaa tai keitti kaalia tuli seuranaan. Lukemattomat kerrat hän oli tulen kanssa keskustellut. Sen sytyttäminen suorastaan opetti häntä; milloin se lähti heti ahnaasti vetämään, milloin hyvän alkuvedon jälkeen sammuikin yllättäen, milloin piti leikkiä pitkäänkin, kiusata ja uskoa pieneen liekkiin.
Viime päivinä hän ei ollut oikein jaksanut nousta hellaa lämmittämään. Kuume särki, kalvoi ja piinasi ja teki kertakaikkisen voimattomaksi. Peittoaan hän veti vaan korkeammalle ja rukoili, että joku tulisi tuomaan samovaariin pussillisen teenlehtiä. Miten kuume lämmitti ja kylmäsi samanaikaisesti...
Unen ja valveen rajat väistyivät, hän torkahteli tuon tuostakin eikä enää ollut varma, mikä aika vuorokaudesta oli. Tai montako päivää hän oli sängyssään maannut. Hytisevän kuumeinen olo ja pakkasesta jäähtyneet huoneen nurkat saivat hänet entistä sekavammaksi ja hän alkoi olla varma siitä, että häneen oli asettunut riivaaja.
Eikä se jättänyt hänelle hetken rauhaa.
- Ah, tekö siinä.. terve!
- En ole!
- Minun tekisi mieleni antaa oiva läksytys siitä hyvästä, ettette ole rikkaa ristiin laittanut ihmisten hyväksi vaan olette täällä mökissänne maannut kuin mikäkin lehmä.
- Miten minä olisin saattanut jättää mökkini…
- Kuten Jelena Stepanovna otti kutsumuksensa vastaan ja siirtyi hautausurakoitsijan vaimoksi, niin olisi pitänyt teidänkin ottaa ukko itsellenne. Vaan täällä ruikutatte omaa tarpeettomuuttanne..
- Sinä olet riivaajani ja minä kiroan sinut!
- Siihen pystyn vain minä..
- Herttinen sentään, olenko minä ollut liian kauan sängyssäni ja alan jo hourailla pahan kerran.. Minä lupaan etsiä ukkopahasen vaikka maanrakosesta, jos taudista selviän!
- Mutta kun et selviä.
Tähän tapaan hän saattoi käydä pitkiä väsyttäviä keskusteluja riivaajansa kanssa eivätkä ne johtaneet mihinkään. Ne seurasivat toinen toistaan turhanpäiväisempinä vaikka välillä niiden sävy saattoi muuttua hilpeäksikin.
- Nina Tsutsukova laittaa teille terveisiä! Hän pahoittelee, ettei ole ennen valmistanut tattaripuuroa.
- En ole koskaan välittänyt tatteripuurosta.. Sitäkö siellä tarjoillaan.. Minä tahdon hapanleipää ja suolakalaa. Ja hunajaa omenatortun kera!
- Älkää hullutelko! Omenatorttu on päässyt jo syksyllä loppumaan ja tilalle tarjotaan kirsikkahilloa lettujen kanssa.
- Paranevat pidot, sanon minä! Tilaan sitten niitä!
- Tilatkaa mieluummin tohtori.. sillä henkiriepunne ei ole kohta enää minkään arvoinen, mutisi riivaaja hiljaa.
Väsynyt piina tuntui olevan nyt päätöksessään.
Silloin mökissä kävi valtava valon humahdus, kuin tuli olisi onnekkaasti syttynyt yhtä aikaa kaikkiin huonekaluihin. Lämpö ja läpikohtainen onnentunne saattoivat hänet havahtumaan ylös sängystään ja hän pyrki ylös kulkeakseen läpi huoneen, kohti ovea. 
- ”Älkää uskoko omiin ajatuksiinne”, hän kuuli selvästi nyt äänen sanovan. Haparoivatkin askeleet olisivat olleet hänen kohdallaan liioittelua, hän ei pysynyt edes pienen pientä sekuntia jaloillaan.
Olisi ollut suoranainen ihme, jos tohtori, joka saapui hetkeä liian myöhään eukon viimeisen pihauksen jälkeen, ei olisi huomannut pöydälle jätettyä kirjettä. Siinä luki:
”Ken tästä ovesta sisään käy, hän tietäköön, että nurkassa olevassa ikonissa on Pyhittäjä Sergei Valamolainen. Niin ovat kaikki pyhittäjäisät kasvaneet yksinäisyyden pyhässä sylissä, korkeimman valon ympäröimänä. Pyhän valoa ei voi armollisinkaan riivaaja tuhota. Totisesti tämä viesti on kirjoitettu Karjalan maalla, jossa pyysivät munkit tsaarin sotilaita saattamaan kaikki pakanat päiviltään.”

-Masha

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Runoja




Raatteen tiellä


Viipurin sähköjuna
jättää meidät
tyhjälle vyöhykkeelle
metsäpysäkille.

Ei ole ilmansuuntia
ei polaarisia napoja
ei ehkä edes perhesuhteita.
Isästä on tullut mietiskelijä,
sedästä Stalker, jolla on
kaulallaan kompassi.

Ei mitään mistä
tunnistaisin itseni.
On vain yksi tapa
toimia
ja kun se ei toimi
ei ole tapaa.

Minä yritän niin kovasti.
Mutta se kaikki
häviää täällä metsässä.
En osaa suunnistaa sammaleesta
en ole kerännyt mansikoita heinään
enkä syönyt ketunleipiä
en tule puhtaaksi
pyyhkimällä haavanlehteen
en uskalla uida tuntemattomassa joessa
enkä tunnista lähdettä lammikosta.

Koko elämän läpi
minä olen selviytynyt
se on se tarina
voisinko minäkin vain istua rungolla
ja odottaa mitä tapahtuu
levätä
kerätä kukkia
--

Keskellä erämaata on seinä.
seinä seiniä ovikin
kattona taivas

Nurkkasalvottu kaivo
vajonnut
maan sisään
lammeksi
kasvanut.
--

Ukkosen ajaksi menen
kuusen alle
piiloon
rukoilen
anna meidän ehtiä
takaisin
junalle.

Tämä metsä on tarinan
vastavoima
puunrunkojen suomuttamat
rotkot
kiduksia
harjut
selkänikamia

lampeet ja lummukat
ylimääräisiä
silmiä
jotka näkevät
joka paikkaan

---
Ikikuuset ovat miehittäneet maiseman.
Kivijalkoja, raparperinjuurta
veistettyä hirttä, hylättyjä leikkipaikkoja.

Peltomaan tunnistaa vielä, ojat nostavat jo puuta.
Viisi saareketta etelään,
kärrytie kulki tästä,
navetan kulmalta
pyöräkivelle.

josta juna lähti
ja kulkee yhä
kuin vanhasta
tottumuksesta.

Raate iskee silmää uimakallion kupeesta.
Tästä menette vielä eteenpäin
kunnes
ukontulikukka
Teidät pysäyttää.

- Olga



Lintulaudalla

Tyttö vilttiin kääriytyneenä
kuumeiset silmät vettä valuen
syreenipuskaan tirkistelee

ruudun välissä valkoista pakkastaidetta
äiti vetää hiiliä leivinuunista
tupa lämpiää

pakkaslumi kimaltelee
kuin salaperäinen
polku parempaan paikkaan

puutarhan huputetut aaveet huojuu vaan

tyttö vavahtaa vartiossaan
keltasirkut pyrähtävät paikalle
kauranjyvät kelpaavatkin!
omiaan tyttö nyt ruokkii...



lintu kopsahtaa ruutuun
kaikki on silmänräpäyksessä ohi


pönttöuunin tuttu humina
tuli imee happea niin kuin minä rakkautta

katselen jälleen lintulautani heilumista
marraskuun maatuvassa maisemassa
yhä hiljalleen hämärtyvässä huoneessa

puutarhani huputetut aaveet huojuu vaan

kolme punatulkkua lehahtaa puskaan
kuin itäisen maan viisaat tietäjät

suruviestiä naapurista kantaa
kaikki on silmänräpäyksessä ohi:



”jouduin muuttamaan parempaan paikkaan”

- Masha