Maja pensasaidan varjossa

Löysin pihaamme ympäröivän pensasaidan sisältä pienen pöydän ja tuolit. Kuinka ihmeellistä, mikä jännittävä seikkailu! Siellä oli olla köllötellyt maja koko kunnioitettavan kahdeksan ikävuoteni ajan ilman että minä tiesin. Luulin tuntevani kotipihan jo läpeensä hyvin ja paljon myös sen ulkopuolelta kirjastoa, koulua ja kauppoja myöten. Enää ei puhuttu siitä loppumattoman naiivista viisivuotiaasta, jolle elämä alkoi pihapiirin ulkopuolella tai viimeistäänkin kaukana loistavista keskikylän valoista. (Kaukana toisaalta olivat vielä myös ne ajat, jolloin ajattelin sen kaiken olevan niin nähtyä, todellisuudessahan maailma alkaisi läheisistä pikatiestä ja juna-asemasta.)

Omia asioitaan ajattelevat sisarukset rinnakkain. Kuopuksen kohtaloksi jää ikuinen sivullisuus, omissa piirroksissaankin hän sijaitsee erillään muista.

Muistan yhä hyvin, kuinka tympeän sisarellisesti sisareni suhtautuivat löytööni sen heille näytettyäni. Mikä antikliimaksi! Koska he olivat sen muinoin rakentaneet, minun löydölläni ei heidän mielissään ollut sitä merkitystä, jonka itse sille annoin. Se oli heille niin nähtyä, mutta minulle suuri seikkailu, jota aiempien leikkijöiden turvallinen ”olin jo täällä ennen sinua” -signaali vain vahvisti. 

“Mikä voima panee Iltatähden ryömimään kotipihan pajuangervon sisään? Tämä paikka on minun valloittamani, vain minun. Pensaan sisällä on leikin tähteet kuin miehittäjävaltion kirkuva lippu: me olimme täällä ensin.” Näin vanhin sisareni on sanoittanut tunteitani 18-vuotisjuhlieni kynnyksellä. Mutta väärin: ei minusta tältä tuntunut. Vain minun ajatuksiini yritti tunkeutua sisareni miehittäjävaltion kirkuva lippu. 

On ollut turvallista kasvaa siskojen tarjoaman esimerkin valossa, jos nyt joskus varjossakin. On vaikea eritellä, halkoa tai pilkkoa heidän merkitystään identiteetilleni ja minuuteni rakentumiselle, enhän tiedä muustakaan. Olinko yksinäinen, oliko paineita suoriutua, kurottaa siskoja kiinni, pidinkö heitä esikuvinani vai varoittavina esimerkkeinä, kuten sisareni kirjoituksessaan pohtii.

Kolme sisartani ovat vaikuttaneet identiteettiini jo kauan ennen kuin synnyin. Vanhempien ja muiden aikuisten tarinat heidän lapsuudestaan, kuvat, joissa en ollut mukana, päiväkirjat, joiden tarinoita en tuntenut. Perheessäni oli muuan seinälle ripustettava tonttukuva, jonka tontut olivat vanhempamme nimenneet kolmen sisareni mukaan. Mukana oli sisarteni lisäksi sukulaisia ja naapureita, mutta minulle ei ollut siinä tilaa. En edes havitellut tähän kuvaan kuulumista, se oli sisarteni juttu ja toi minulle turvaa pelkällä olemassaolollaan. Oli hienoa tietää, että juuri tässä, saman pöydän äärellä oli oltu jo minua ennen. 

Yksi joulun traditioista: tonttukuva otettiin joulun alla esille ja ripustettiin keittiön seinälle. 

Sisarillani oli myös joulukuuseen ripustettavat nimetyt tontut. Vanhimman siskon tonttu oli minusta pikkusiskona hienoin, olihan hän saanut mitä luultavimmin esikoisen oikeudella valita ensimmäisenä tonttunsa. Kinusin vuosien ajan itselleni omaa tonttua, mutta samanlaisia ei valmistettu enää. Lopulta sain jonkun pikkuruisen tontun, joka kuitenkin unohtui joulukoristelaatikon uumeniin ilman että minulle olisi muodostunut siihen minkäänlaista suhdetta. Siskojen tontut sen sijaan eivät ole menettäneet merkitystään mielessäni ainoina oikeina joulukuusenkoristeina ja tontun malleina.

Minä en kuulunut siskojeni lapsuudentarinoihin. Mutta ne vaikuttivat minuun. Ne muodostivat omalle tarinalleni kehykset, joista puuttui keskipiste, minä. Maailma oli kuin olikin ennen minua ja tulisi jatkumaan minun jälkeeni.

Ehkä tämä blogikin palvelee samaa tarkoitusta: etsiä jälkiä sisarten tekemistä seikkailuista, kirjoittaa niiden väliin oma puumerkkinsä ja muodostaa siten oman elämänsä tarinaa.

I

Merta silmänkantamattomiin

Vaikka Kolmen sisaren salonki otti ensiaskeleensa vasta tänä syksynä, pohja sille perustettiin jo muutama vuosi sitten sitten Terijoella. Tämä on yksi tarina siitä – 

Sulje silmäsi niin näet silmänkantamattomiin merta, Kronstadtin valot, tuolla jossakin Pietarin polttavat kadut kantavat yhä helteisen päivän muistoa. Täällä pilvilläkin on siivet meren yllä – vain hetkisen Ikaros vilahtaa auringon välkkeessä ennen kuin sulaa yhteen meren kanssa. 

Kultaiset rannat tyhjenevät auringonpalvelijoista, jotka vielä äsken juoksivat polttavaa rantaa pitkin kohti aaltoja aaltoja . Aaltojen lyömä aallonmurtaja, johon rakastavaiset kerääntyvät iltaisin, katso tuolla on sydämenmuotoinen kivi, kirjoitan siihen nimikirjaimesi sydämen sisään.

Ja meidät houkuttaa saslikin tuoksu rantaravintolasta, sade huuhtelee helteisen päivän muiston ja antaa illan sulkea meidät peittoonsa. Metsät ja lehtimajat, jossakin luonto puskee läpi asfaltin. 

Nyt ei puhuta siitä, kaikki loppuu aikanaan.

Taiteilijan talon tornikamarissa aika on pysähtynyt. Vain vaivoin näemme ulos, mutta se ei haittaa. Täällä voi puristua kuplaksi, mahtuiko täällä edes seisomaan?

Sillä mitä me olemme, sitä me emme ole aina olleet. 

Jotkut ikkunat ovat suljettuja ennen kuin ne avataan.

Jos saisi aamiaista – 

Irina

—————————————————————

Olisin voinut kertoa tarinani myös toisella tavalla, minkä sisareni hyvin tietävät. Oikeastaan heille lienee täysi mysteeri, mitä paperilleni on ilmestynyt, vaikka siinä onkin tarkkaan luettuna muistumia matkastamme. Välillä se on mysteeri itsellenikin. 

Tässä tapauksessa osasyy on vanhojen valokuvien, kirjan, jota luin matkallamme sekä ajallisen välimatkan kerrontahetken ja tapahtuneen välillä. Isoimmassa osassa on kuitenkin näkökulman valinta. Kuten Michel Foucault asian ilmaisisi: jokaisessa diskurssissa on mukana myös se, mitä ei sanottu, ja tämä ei-sanottu on samalla jo-sanottu. 

Tarinan voi kertoa useasta näkökulmasta. 

Tarinoiden kertominen on ihmiselle luontaista. Tämän tästä saan kirjoittaessani itseni kiinni valheesta, ja vain osan valheista pystyn ylipäänsä rekisteröimään. 

Jokainen käyttää tarinoita omassa identiteettityössään. Totta ja tarua ei ole mahdollista erotella, vaan ne kietoutuvat olennaisella tavalla toisiinsa. Me haluamme muodostaa omasta elämäntarinastamme jonkinlaisen kauniin jatkumon, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Ja niin että mitä sitten? No ei kai mitään. 

Jos vaikka saisi sitä aamiaista!