Nähdä ja katsoa - kirjoituksia ikkunasta

Seitsemänvuotiaana sain sisareltani ylioppilasmatkalta tuodun päiväkirjan, johon hän kirjoitti pyynnöstäni ensimmäisen kirjoituksen. Siinä kuvataan, kuinka hänen pitäisi lähteä saunaa lämmittämään ja minä vieressä halveksin näin "arkipäiväisiä juttuja". "- - elämähän on täynnä arkisia hetkiä, mutta se riippuu täysin itsestäsi, kuinka suuren arvon annat niille hetkille ja samalla elämälle itselleen." 

Viimeisen kahden vuoden aikana arkipäiväiset jutut ja niiden arvostaminen ovat tulleet tutuiksi. Kahden vuoden aikana olen katsonut ihan liian monta tuntia kerrostalon ikkunasta, kuinka valo laskeutuu kattojen ylitse ja pilvien välistä valuvat rikkinäiset sadepisarat. Ja silti usein nauttinut siitä, sillä lasin takana voin tuntea olevani oman elämäni subjekti, tietynlaisesta turvallisesta syrjästäkatsojan näkökulmasta. Saada olla osallisena jostakin välimatkan päästä, omasta tilasta käsin.

Monille ihmisille elämä ikkunan takana on kuitenkin pakon sanelemaa ja vuodesta toiseen toistuvaa. Monet tarvitsevat muiden ihmisten apua ulos lähteäkseen tai tehdäkseen asioita, joista nauttivat. Saattajan rooli, sen erilaisissa muodoissa, on tullut myös kolmelle sisarelle viime vuosina tutuksi. Avun vastaanottaminen - tai niiden aiemmin ihmiselle mieleisten asioiden tekeminen ylipäänsä - ei aina ole helppoa. Ehkä se sisältää liikaa haikeaa muistutusta siitä, mitä ennen oli ja mihin joskus itsenäisesti pystyi eikä koskaan enää, ei välttämättä edes niihin ennen niin "arkipäiväisiin juttuihin".

Ja sitten on vain aika sen jälkeen. Tehdään erinäisiä asiakirjoja enon jälkeen, isän jälkeen, tädin jälkeen. He, jotka ovat aina olleet, heitä ei koskaan enää ole. Ja me, jotka jäimme tänne heidän jälkeensä, omalla ajallamme katsomaan ikkunaruuduistamme, puuhailemaan arkipäiväisiä juttujamme, yritämme oppia arvostamaan niiden hetkien täyttämää elämää, vielä kun voimme.

Nähdä, muistaa, ymmärtää. Joskus ajattelen, että jokainen pieni yksityiskohta tulisi painaa huolellisesti mieleensä ja huolehtia sitten muistonmurusista kuin omista poikasistaan. Jonain päivänä muistaminenkin voi olla vain muisto. Ovatko sellaiset muistot vielä olemassa, joiden haltija ei niitä enää muista joskus muistaneensa? 

Isäni ja tätini ovat opettaneet minulle elämänsä viimeisinä vuosina myös ilman sanoja enemmän kuin kukaan muu. Heijastus on kaksisuuntaista. Kohtaamme muita ihmisiä ja haluamme tulla kohdatuiksi. Nähdyksi ja kuulluksi, ymmärretyksi tuleminen on ihmisen syvä perustarve. 

Toimimme samalla näyttämöllä sekä katsojan että katsotun rooleissa. Kun jotakin katsoo oikein tarkkaavaisesti, jotakin muuta samalla näyttämöllä tapahtuvaa saattaa jäädä huomioimatta. Keskittäessämme kaiken tarmomme vaikkapa ikkunasta avautuvan maiseman ja ulkona liikkuvien ihmisten katselemiseen, vastapäisessä ikkunassa saattaakin huomaamattamme istua joku tarkkailemassa meitä. 

Katsominen kietoutuu monella tavalla kysymykseen vallasta. Miten me katsomme, miten meitä katsotaan? Ei ole "viatonta katsojaa", yhtä vähän kuin on "viatonta kertojaakaan", tarinalla on aina näkökulmansa, katseella voimansa. On kyse myös siitä, että keho ja mieli ovat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Kehomme rajat ovat maailmamme rajat: sen ulkopuolelle emme voi päästä. Ihmisen näkökyky on fyysisesti rajoittunut. Näemme jotakin, toisia asioita jätämme näkemättä. Miksi näemme juuri sen, minkä näemme?

Janne Seppänen puhuu kirjassaan Katseen voima - kohti visuaalista lukutaitoa, että näkyvyys ja näkymättömyys eivät ole satunnaista liikettä vaan visuaalisuudella on järjestyksensä, joka on aina inhimillisen toiminnan tulosta. Visuaaliset järjestykset ovat vahvoja, mutta eivät hegemonisia rakenteita. Ihmiset kykenevät tuottamaan omia järjestyksiään, mutta visuaaliset järjestykset voivat myös muuttua myyttisiksi,  läpinäkyviksi, jolloin niitä aletaan pitää itsestään selvinä. 

Ehkä joskus juuri tällaiset itsestään selvät asiat on syytä kyseenalaistaa. Kuten Pentti Saarikoski kirjoittaa: "Sinä tarvitset silmälaseja, ota ne pois". 

Kun itse sain ensimmäistä kertaa silmälasit, en halunnut käyttää niitä. Kaikkea oli koko ajan liikaa, liian lähellä sumuiseen maisemaan tottuneita silmiäni. Maailma oli näyttänyt pehmeämmältä, jotenkin armollisemmalta ilman. Nyt kevään vastaansanomaton valo siivilöityi koulurakennuksen sälekaihdinten välistä viiltävän kirkkaana, yksityiskohtien paljous talvipeitteistä juuri kuoriutuneiden puiden latvuksissa hyökkäsi kimppuun. Oli helpompi olla katsomatta, käyttämättä uusia laseja. 

Toisinaan on harjoiteltava paitsi näkemistä, myös näkyväksi tulemista. Viime aikojen loputtomissa Zoom- ja Teams-palavereissa omaan kuvaansa on saanut tottua, mutta ei se silti ole ollut helppoa. Sisäinen tarkastaja on armoton, omat kasvot ja ilmeet näyttävät omissa silmissä huonommilta kuin muiden. Emme useinkaan näe asioita an sich vaan liitämme niihin erilaisia merkityksiä. Sisareni kirjoitti aiemmassa blogikirjoituksessaan: "Näkeminen on yritys löytää maailmasta oma palanen, oma nurkka, jonka pystyy ajattelulla ja siveltimen liikkeellä rajaamaan." Minulle näkeminen on 

hyppy, takki auki maailmaan, läpi kaikkien ruutujen, läsnä ja vereslihalla. 

I