Miksi kynäni ei kirjoita?

Kirjoitin päiväkirjaani, kuten niin monesti, aamulla, vastaheränneenä. Silloin unet ja tajunnan  takamailta tulleet  ajatukset olivat vielä selkeitä ja tavoitettavissa.

Tällä kertaa ajatus toimi mustekynää sulavammin. Kynän jälki pätki ja kirjoittaminen tuntui raskaalta ja vaivalloiselta. 

Sanoja syntyi, mutta lause jäi kesken. Muste levittyi valikoivasti käsialani sotkuisissa koukeroissa.

Aloin jo hermostua. Suttasin paperin kulmia. Mikä tätä kynää riivaa? Onko siitä muste loppunut? Ajattelin, että kynä on loppuunkäytetty ja joutaa poistoon.

 

Vaihdoin asentoani sängyssä kurottuen yöpöydän laatikkoon uuden rihvelin toivossa. Kirjoittamista ei kannattanut keskeyttää huonon kynän takia. Niitä maailmassa riittää!

Laatikossa oli kirjanmerkkejä, korvatulppia, kristalleja, ikoneita ja jopa kivi, mutta ei edes lyikkäriä. Voi ei!

Tällä Kosmos-kynällä saan pysyvän jäljen muistikirjaan.

Kun katsahdin harmissani päiväkirjan sivua uudestaan, tajusin jotain.

Kirjan paperisten sivujen välissä oli ohut himmeä muovikalvo. 

Kalvossa näkyi epätoivoinen kirjoitusyritykseni: sotkuja nurkissa ja hiipuvia kirjaimia, väkisin runnottuja lauseita vailla pontta. 

Varsin samea näkymä tähän aamuun.

 

Kynässä ei ollutkaan mitään vikaa. Alusta vain oli väärä. 

Yritin väkisin runnoa tekstiäni muovikalvon pintaan ja syytin sen epäonnistumisesta kynää. 

Kun olin kalvon kerran huomannut, en voinut enää olla näkemättä sitä. Ihmettelin, kuinka en ollut tajunnut sitä heti. Sehän oli ilmiselvä suojakalvo. Se teki alla olevan paperin tuntuman erilaiseksi ja värin sameaksi.

Uudella, puhtaalla aukeamalla tätä hylkivää kirjoitusalustaa ei osannut kyseenalaistaa. Omasta virheellisestä havainnosta tulikin totuus. Epämukavuuden otti normina vastaan. Että tätä tämä nyt sitten on. Kynä vaihtoon!

 

Tuli mieleen, että onko teille, rakkaat sisaret, koskaan käynyt niin, että syytätte kynää kapinoinnista, vaikka kirjoitatte kokonaan väärälle sivulle? Missä huomionne silloin on?

Itse tunnistan pidättyneeni liian kauan kirjoittamisesta syyttäen mielessäni itseni ja kirjoittajan maailman välistä suojakalvoa. Ei siihen tarvita kuin yksi pieni vilkaisu sopivasta uudesta näkökulmasta ja hups – suoja onkin tarpeeton.

Kyllä maailmassa kyniä riittää, kaikenlaisia, erilaisiin tarkoituksiin. Siskot, myös me voimme piirtää maailmaan jäljen – omanlaisemme.

Teidän, Olga

Tunnekirjat olivat esillä Lappeenrannan taidemuseon näyttelyssä 2015.

Rivejä, rivien välejä

Siskon salaisuuksien kirjat olivat suuri houkutus pikkusiskolle.

Joskus näitä kirjoja luettiin luvan kanssa (yhdessä) ja joskus luvattomasti.

Kirjoittava ihminen on ajatteleva ihminen. Kirjoittaessaan ihminen pääsee todelliseen ja syvään yhteyteen itsensä kanssa. Ihminen tarvitsee kirjoittamista - ainakin minä tarvitsen, jotta voin ymmärtää itseäni. Tietenkin puhuminen on tärkeää ja joskus jopa tärkeämpää, mutta kaikkea ei aina voi sanoa ääneen. Ehkäpä kaikkein hienoimmat asiat voi vain kirjoittaa. Millaistahan muuten olisi elää ilman kirjoitustaitoa?

Kirjoittaminen on monille kirjoittaville ihmisille samankaltainen elinehto kuin hengittäminen. Itselleni se on ajattelutaito tai jäsentämisen taito. Päiväkirjan sivuilla syntyy ajatuspolkuja, joita seurata. "Tätä mieltä minä olen, tältä tuntuu nyt". Polku tuntuu turvalliselta sitä mukaa, kun on reittiä, jota seurata eteenpäin.  

Muistan, kun sain ensimmäisen päiväkirjan. Oli syntymäpäiväni, täytin seitsemän vuotta ja syksyllä aloittaisin koulun. Päiväkirjani pinta oli karkea, kannessa kukkivat vihreät ruusut ja sen pikkuruinen lukko oli minusta yhtä houkutteleva kuin kirjan tyhjät sivut. Ajatella, minä saisin täyttää sen kirjan aivan itse, luoda omia maailmoja eikä kukaan saisi koskaan tietää niistä mitään. Minun piti vain ensin oppia kirjoittamaan - onneksi koulu alkaisi pian.

                      

Ensimmäinen päiväkirjani kesti toiselle luokalle saakka. Seuraava päiväkirjani oli kapeaa kahisevaa paperia ja sen kannessa myös oli ruusu. Siihen kirjoitin jo paljon kaverijuttuja, ja luokkakavereiden kanssa koristeltiin myös yhdessä sen sivuja. Kun kasvoin, tuli vihastumisia ja ihastumisia. Mieli muuttui nopeasti kuin Anttilan postimyyntikatalookit - ja päiväkirjan sivut täyttyivät. Teinivuosina yksi päiväkirja kesti vain muutaman kuukauden. Keräännyimme kahden parhaan ystäväni kanssa muistelemaan vauhdikasta viikonloppua parvisängylleni ja silloin kaivoin päiväkirjani esiin. Ei mikään ollut sen tarpeellisempaa kuin muistella tapahtumia yhdessä, jossa tärkein rooli oli tietenkin lukijana minulla ja päiväkirjallani! Joskus saatoin lukea ääneen edellisvuoden tapahtumia, tai kerrata teemojen mukaan, mitä oli tapahtunut edellisenä juhannuksena tai uutenavuotena. Monesti saatiin aikaiseksi hyvät naurut, kun noloiltiin lapsellisuuksillemme, joskus vain muisteltiin haikeina menneitä vuosia.  Tapahtumien ja tunnelmien kertaaminen vahvisti meitä, olimmehan niitä yhdessä kokeneet.  

                      

Nykyajan tallentamisvimmaisena ja -vammaisena aikana on jotenkin rauhoittavaa, että nuoruusmuistot on varmassa tallessa kirjoissa ja kansissa. Suhteellisen varmaa on, että ne eivät katoa, elleivät sitten tulessa pala. Kuitenkin menee vielä kauan ennen kuin mainitsen halaistua sanaa päiväkirjoistani omille tytöille; muistanhan omasta kokemuksesta miten kivaa oli lukea isosiskon päiväkirjaa - yleensä salaa.  - Masha