Siskot antavat ajatuksiini ryhtiä

Syksyn lehdet kahisevat tutulla pohdintareitilläni. Metsäpolku näyttää kultakupoliselta palatsilta, jonka katossa on ajatuksen meneviä reikiä. Tietäjämännyn luo vie polku, joka on raskailla jaloilla tampattu. Vastaamattomat kysymykset ovat jääneet  sen oksille istumaan. Mistä minä kirjoitan?

Reilu vuosi sitten matkustimme Pietariin ja puhuimme kolme päivää kirjoittamisesta. Haaveilimme kirjoittamisen aloittamisesta kuin Olga, Masha ja Irina Moskovaan matkustamisesta Anton Tšehovin vuonna 1900 valmistuneessa näytelmässä Kolme sisarta. Päätimme, että meidän haaveemme eivät jäisi toteutumatta, ja perustimme matkan jälkeen blogin, joka kannustaisi säännölliseen kirjoittamiseen. Mutta, hyvät siskot,  huomaan, että salongissamme on tapahtunut paljon muutakin.

Kirjoittajan yksinäisyys ja epävarmuus oli tuttua meille kolmelle sisarelle, kuten niin monelle muullekin kirjoittajalle. Kuinka olla tyynesti omassa keskeneräisyydessään ja odottaa tekstiraakileen kanssa rauhassa?  Jo englantilainen romantiikan ajan runoilija John Keats asetti kirjailijana olemisen keskiöön kyvyn vaalia keskeneräisyyttä juuri silloin, kun sisällä olisi valtava tarve löytää ratkaisu (Blomberg 2013, 25). Ehkä kirjoittajan tiehen siis kuuluukin malttaa mielensä ja odottaa hedelmien kypsymistä. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Minulle tuli kerran omalla salonginpitovuorollani valtava kirjoittajan blokki, enkä pystynyt kirjoittamaan seitsemään kuukauteen. Armaat siskot kannustivat vain odottamaan ja jatkamaan kun aika on. Puolen vuoden tauko päättyi eräänä aamuna, kun kynäni halusi jälleen kirjoittaa. Kirkas hetki, jolloin saattoi vain nostaa kätensä kohti ajatusten omenapuuta ja poimia sieltä valmiit hedelmät.

Yhteisössä kirjoittaminen on myös yhdessä ajattelemista.  Siskot kyllä huomaavat, jos minulla alkaa polku hävitä alta, tai tarvitsen velttoon ajatukseeni lisää ryhtiä. Joskus he taas näkevät selvemmin kuin minä itse, mitä tekstilläni tarkoitan.  Me siis käymme paljon sisarellista keskustelua teksteistämme eteisen puolella ennen kuin ne tuodaan esille salonkiin.

Hyvä keskustelu luo ilmapiirin, jossa luovuuden on mahdollista kasvaa (ks. Kuuskorpi 2014, 204). Toisen ihmisen syöte, oli se vuorosana, ajatus tai tekstinpätkä, vaikuttaa minun ajatukseni ja tekstini syntyyn. Joskus hajottavasti, toisinaan taas kirkastavasti.  Kuinkahan moni meistä kirjoittaa loppujen lopuksi täydellisessä tyhjiössä, ilman minkäänlaista vuorovaikutuksen säkenöintiä ympärillään?

Tšehovin  näytelmässä kolme sisarta turvautuvat toisiinsa elämän vastoinkäymisissä, jakavat saman tyytymättömyyden, mutta myös suurimman haaveensa.  Hiljalleen he tyytyvät kohtaloonsa ja hautaavat unelmansa tavoittelemastaan, onnellisemmasta elämästä. Silti heidän salongeissaan keskustellaan muistoista ja muistamisesta, ajasta ja sen kulumisesta, tulevaisuuteen katsomisesta, haaveista ja toiveista. Mekin autamme sisarten kanssa toisiamme ajattelemaan, muistamaan ja näkemään. Me rohkaisemme, kysymme ja tarvittaessa ohjaamme toisiamme. Siskot perkaavat kirjoittajan maailmastani sitä tukahduttavia rikkaruohoja. ”Minun täytyy saada ripittäytyä, rakkaat siskot. Sieluni kaipaa sitä. Minä ripittäydyn teille enkä sitten enää koskaan kenellekään… (Tšehov 1980, 191)”.

Asettelen korvani puun karkeaa kaarnaa vasten. Kirjoita ykseydestä, sanoo tietäjämänty. Se syntyy sopivasta määrästä yksinäisyyttä ja yhteyttä toisiin.  Kiitän mäntyä ja ihmettelen, mistä se huomaa noita asioita.  Yhdessä kirjoittamalla meidän välillemme syntyy parhaimmillaan ykseys, joka nostaa vapaaksi yksittäisen kirjoittajan maailman rajoitteista. Ykseys sisältää ihanan yksinäisyyden mutta myös yhteyden muihin. Joskus lukiessa, ajatellessa, taiteen tai luonnon äärellä mieleeni hulahtaa juuri tämä tunne, tunnen ykseyttä edessäni olevan asian ja koko maailman kanssa. Olen maailma ja maailma on minä. Ykseys on minä potenssiin maailmankaikkeus.

Teidän, Olga

Lähteinä käytetty:

Blomberg, Kristian. 2013. Yksinäisyys X yhteistyö. Tuli & Savu 72 (Kollaboraatio, 25–34).

Kuuskorpi, Taina. 2014.Yhdessä luovuksissa. Teoksessa Karjula Emilia (toim.)Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena. 201-233.

Tšehov, Anton. 1980. Lokki. Kolme sisarta.  Koulun peruskirjasto. Porvoo. WSOY.

 

 Kuvat ovat näkymiä Pietarin kaduilta.

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin

Tämän blogin synnytystuskien yhteydessä luin ensimmäisen kerran Tšehovin Kolme sisarta. Ajatukset tuntuivat tutuilta ja omilta – kuin olisin lukenut omien hermojeni impulsseja tai ajatusteni epäselviä kudelmia. Entisenä kirjallisuudenopiskelijana on kovin noloa myöntää, että näytelmä oli ensimmäinen, jonka olen Tšehovilta koskaan lukenut tai nähnyt. Tästäkin huolimatta luulen olevani Tšehovista kaunokirjallisesti vaikuttunut.

Jos aloittaisin tarinan päähenkilöistä. On kolme sisarta – ikäjärjestyksessä – Olga, Maša ja Irina ja heidän veljensä Andrei, joka elää vaimonsa Natalian ohjenuorassa. Eletään pienehkössä kuvernementtikaupungissa, mutta haaveillaan Moskovaan muuttamisesta.  Näytelmän aika lienee 

kirjoittamisen ajankohdan lähellä (1901), vaikka toisaalta sillä ei ole mitään merkitystä. 

On ja ei ole. 

Aika oli ennen, silloin kun olimme lapsia ja kävelimme Moskovan katuja. 

Aika on kahdensadan vuoden päästä, kun elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi ja ihmeelliseksi. 

Onko tämä aikaa, mitä nyt eletään? 

Aika on aika ihme. Kuten kirkkoisä Augustinus on puhunut: “Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä.“

Moskovaan, Moskovaan...

Se on tässä ja kuitenkaan ei ole, vaan pakenee meitä niin kuin vain aika voi tehdä. 

Elämme menneisyydessä ja toisaalta harpomme sivuja eteenpäin tulevaisuuteen, vaikka voimme 

tavoitella siitä vain haavekuvia.

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin. 

Ja eläisin vastakin: 

”Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: ”ah, raskasta on elämä!” – ja kuitenkin pelkää niin kuin nyt eikä tahdo kuolla.” (Kolme sisarta, suom. Martti Anhava)

Kaikki on yhteydessä kaikkeen, vain materia muuttaa muotoaan. Me muutamme muotoamme. Semiootikko Greimasin käsittein sanottuna: vain aktorit vaihtuvat, aktantit eli roolit säilyvät. 

Olen kirjoittanut omaan tarinaani: ”Aina tulisi joku. Ja tavallaan se olisi se ja sama, kuka tulisi, kunhan tulisi joku. Sillä hän oli se joku, yksi heistä, ja niin kauan kun hän muistaisi, tämä kaikki tulisi olemaan olemassa. Ja hän tulisi muistamaan sen viimeiseen hengitykseensä asti. Luultavasti siitäkin pidemmälle, sillä se tieto oli maailmassa, se oli kirjoitettu maailman geeneihin, lakeihin ja virtaan. Se oli pysyvää, sellaista, joka meistä jäi.”

Mašalle eli kommunikaatiota edellisessä tekstissä pohtineelle siskolleni kirjoittaisin, että emme ole ainoita jotka puhuvat ristiin. Voimmeko edes hyvästä tarkoituksesta huolimatta puhua samasta asiasta tai kohdata toisiamme täysin?

MAŠA: Jokin mieli siinä siis kuitenkin on? 

TUSENBACH: Mieli…Siellä sataa lunta. Mikä mieli?

Tauko

Kuvittelen tässä olevan jotakin tsehovilaista.

Teidän,

Irina