Tämän blogin synnytystuskien yhteydessä luin ensimmäisen kerran Tšehovin Kolme sisarta. Ajatukset tuntuivat tutuilta ja omilta – kuin olisin lukenut omien hermojeni impulsseja tai ajatusteni epäselviä kudelmia. Entisenä kirjallisuudenopiskelijana on kovin noloa myöntää, että näytelmä oli ensimmäinen, jonka olen Tšehovilta koskaan lukenut tai nähnyt. Tästäkin huolimatta luulen olevani Tšehovista kaunokirjallisesti vaikuttunut.
Jos aloittaisin tarinan päähenkilöistä. On kolme sisarta – ikäjärjestyksessä – Olga, Maša ja Irina ja heidän veljensä Andrei, joka elää vaimonsa Natalian ohjenuorassa. Eletään pienehkössä kuvernementtikaupungissa, mutta haaveillaan Moskovaan muuttamisesta. Näytelmän aika lienee
kirjoittamisen ajankohdan lähellä (1901), vaikka toisaalta sillä ei ole mitään merkitystä.
On ja ei ole.
Aika oli ennen, silloin kun olimme lapsia ja kävelimme Moskovan katuja.
Aika on kahdensadan vuoden päästä, kun elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi ja ihmeelliseksi.
Onko tämä aikaa, mitä nyt eletään?
Aika on aika ihme. Kuten kirkkoisä Augustinus on puhunut: “Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä.“
 |
| Moskovaan, Moskovaan... |
Se on tässä ja kuitenkaan ei ole, vaan pakenee meitä niin kuin vain aika voi tehdä.
Elämme menneisyydessä ja toisaalta harpomme sivuja eteenpäin tulevaisuuteen, vaikka voimme
tavoitella siitä vain haavekuvia.
Kuin olisin elänyt joskus ennenkin.
Ja eläisin vastakin:
”Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: ”ah, raskasta on elämä!” – ja kuitenkin pelkää niin kuin nyt eikä tahdo kuolla.” (Kolme sisarta, suom. Martti Anhava)
Kaikki on yhteydessä kaikkeen, vain materia muuttaa muotoaan. Me muutamme muotoamme. Semiootikko Greimasin käsittein sanottuna: vain aktorit vaihtuvat, aktantit eli roolit säilyvät.
Olen kirjoittanut omaan tarinaani: ”Aina tulisi joku. Ja tavallaan se olisi se ja sama, kuka tulisi, kunhan tulisi joku. Sillä hän oli se joku, yksi heistä, ja niin kauan kun hän muistaisi, tämä kaikki tulisi olemaan olemassa. Ja hän tulisi muistamaan sen viimeiseen hengitykseensä asti. Luultavasti siitäkin pidemmälle, sillä se tieto oli maailmassa, se oli kirjoitettu maailman geeneihin, lakeihin ja virtaan. Se oli pysyvää, sellaista, joka meistä jäi.”
Mašalle eli kommunikaatiota edellisessä tekstissä pohtineelle siskolleni kirjoittaisin, että emme ole ainoita jotka puhuvat ristiin. Voimmeko edes hyvästä tarkoituksesta huolimatta puhua samasta asiasta tai kohdata toisiamme täysin?
MAŠA: Jokin mieli siinä siis kuitenkin on?
TUSENBACH: Mieli…Siellä sataa lunta. Mikä mieli?
Tauko
Kuvittelen tässä olevan jotakin tsehovilaista.
Teidän,
Irina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti