 |
| Aino-Maija Metsolan Napakettu (2010) kuvastaa ehkä meitä suomalaisia tiukasti kääriytyneenä häntänsä ympärille. |
Pelko tulla väärinymmärretyksi voi estää. Tai välttelemme
puhumista, koska voimme saada aikaan pikku riidan. Voimme mokata ja joutua toisten silmissä huonoon valoon. Vähättelemme:
”Äh, turhaa alkaa selittelemään, ei toinen ymmärrä kuitenkaan.”
Ehkä olemme pohjimmiltamme vain laiskoja selvittämään, mitä keskustelun
toinen osapuoli edes tarkoittaa. Samalla pitäisi miettiä, mitä mieltä itse on. Aina
ei huvita olla mitään mieltä tai vaikka huvittaisi, ei vaan ole mitään
sanottavaa. Ja jos sattuukin olemaan jotain mieltä, niin miten sen sanoa niin,
että viesti menee varmasti perille. Mitä sanavalintoja käyttäisi? Missä äänensävyssä?
Tyylilajissa? Millaisten eleiden ja ilmeiden, asentojen saattelemana? Vai heittääkö
vaan sammakon suustaan, ja tutkii toisen reaktioita, mihin suuntaan sammakko
suusta juuri loikkasi. Siirtää siis sujuvasti vastuun kuulijalle.
 |
| Pitäisi kai hankkia vähän uudempia puhumisen oppaita... |
Meidän sisarten perheessä on ollut aina paljon puhetta. Emme
ole sillä lailla koskaan olleet juuri puhumattomuuden piirissä, jos ei lasketa niitä
hämmennyksen hiljaisia hetkiä, kun kukaan ei enää ymmärrä, mistä alun perin
puhe lähti liikkeelle. Silloin vaihdetaan sujuvasti toiseen aiheeseen. Kun naisvoittoinen
perheemme kokoontuu, isästä on tullut vuosien mittaan entistä hiljaisempi mies.
Isä vastailee oikeastaan enää vaan kysymyksiin. Yksi isä-ääni naisäänisyyden sarjassa.
Perheessämme on kehittynyt vitsi tästä kuuluisasta toissijaisen
puheen dialogista, joka menee esimerkiksi tähän tapaan: -Kattokaa, tuolla tiellä
pyöräilee mies, joka kannattelee päätä kainalossaan! – Oho, minnehän se on
menossa? – Mikä pyörämerkki sillä on? –Ai kellä? – No sillä miehellä.. - Kuka
siellä oikein menee? – Onko se mies? - Häh? Kuka, missä?
Kaikkihan osaavat puhua,
niinhän se oli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti