Poika ikkunassa

Olen jo kolmatta kertaa tänä syksynä Savonlinnan (ent. Säämingin) Putkinotkossa, ja jälleen lumoutuneena tutkin kuvaa, joka on 1800-luvun lopulta. Kuvassa poseeraa Walleniuksen perhe Vuohimäen kartanon ulkokuistilla. Mutta kuvassa on myös poika, jonka kasvonpiirteet näkyvät hädin tuskin kuistin takana olevasta ikkunasta. Ilmeisesti kurkkiva poika on perheen huutolainen, jonka nimi on Joel Lehtonen.

Joel Lehtosen työhuoneen nurkassa vierailijoita tervehtii kirjailijan omakuva.

Samanaikaisuus kuvassa on hämmentävää. Näkökulmien vaihtuminen riippuu siitä, kenen kautta tapahtumia tarkastelee. Kuin Lehtosen kuuluisimmassa teoksessakin, Putkinotkossa ristikuvaus, kun samaan aikaan kuvataan Rosinan ja vanhimpien lasten kaupunkikäyntiä ja Juutaksen jauhonhakureissua kauppias Könösen luona. Yhden päivän romaanissa jokainen kuvattu tunti on arvokas, niin vähään mahtuu niin paljon.  

Poika ikkunassa näyttää samalla uteliaalta ja surumieliseltä. Kuin hän miettisi, että olisipa yksi heistä, joiden elämää hän ei koskaan voi elää ja joiden arvoiseksi hän ei ole syntynyt. Miksi poika on jätetty yksin ikkunaan? Onko hän saanut luvan tulla kuvaan, mutta laitettu ikkunan taakse kuin osoittamaan omaa paikkaansa kasvattiperheessä, vai onko salaa pyrkinyt ikkunaan uteliaana seuraamaan jännittävää tilannetta? Ehkä hän onkin vain kuumeessa ja siksi joutunut jäämään sisälle?

Kotona etsin Googlen kuvahaulla tätä kyseistä Walleniuksen perhepotrettia. Kuvaa ei oletettavastikaan netistä löydy. Saan hakusanalla ’poika ikkunassa’ (avaa tuo linkki!) useita vanhoja mustavalkoisia valokuvia, joissa kaikissa on sama surumielinen tunnelma.  Lapsi katsoo ulos, kuin olisi tuomittu liikkumattomaan tilaan ja katselisi suurella kaipauksella ulos. Miksi hän on joutunut jäämään sisälle? Miksi hän ei ole ulkona juoksemassa? Mitä hän edes katselee? Vanhoissa kuvissa lapsen katse ulos välittää viestiä samasta kaipuusta kuin Uuno Kailaan runossa Pallokentällä rampa poika: ”Näin: pallokentän laitaan/ eräs rampa poikanen/ oli seisahtunut alle/ sen suuren lehmuksen./ Hän seisoi nurmikolla,/ nojas kainalosauvoihin;/ pelin tiimellystä katsoi/ hän silmin kuumeisin.--” (Paljain jaloin 1928)

Hovineiti Anna Vyrubovan selli Pietari-Paavalin linnoituksessa.

Sivullisuuden teema on ollut modernin aikakauden kirjailijoita pitkään kiehtova teema. Sivullinen ihminen on samaan aikaan syrjässä, kuin voimaton ja vastuuton vallitsevaan maailmanmenoon, ja toisaalta taas väkevästi oman yksinäisyytensä, mutta myös yksityisyytensä tunteva. Hän on usein melankolisen irrallaan muista. Hän voi olla vieras omassa ympäristössään joko tahallaan tai tahtomattaan, niin monista eri syistä johtuen. Pakolaisuudesta, erilaisuudesta, vieraudesta, kyvyttömyydestä, haluttomuudesta...  Kuin syksy hän ottaa voimattoman osansa vastaan. Tai kuin rampa, joka ”silmin kuumeisin” katselee pimenevää vuodenaikaa, putoilevia lehtiä, sateen ja tuulen tempoilevaa yhteisleikkiä ja tuumii: ”Minä en mahda tälle mitään. Tämä vain tapahtuu.” Tämä tapahtuu nyt minulle, ja tämä tapahtuu nyt sinulle, meille pohjoisen pallonpuoliskon ihmisille. Tämä kyvyttömyyden vuodenaika erkaannuttaa meidät kesästä, valosta, ikuisesta energianlähteestä, joka katoaa meiltä enemmän päivä päivältä...

Sisareni rakastavat syksyä, koska silloin on lupa kääriytyä kerälle, polttaa kynttilöitä ja fiilistellä, on lupa rauhoittua. Minulle syksy on vuosi vuodelta vaikeampi kohtaaminen. Minulle se on henkilökohtainen tappio: minä menetän valon useaksi kuukaudeksi. Minä lukittaudun sisäisesti.

Ja sitten herään. Luopuminen on aina alku uuteen. Syksy on tarpeellista hallitsemattomuutta, sittenkin meidän hyväosaisten sivullisuutta.

Mašha