Osa suurempaa kokonaisuutta

Syksy on luopumisen aikaa, mutta myös etsimisen, arvioimisen, punnitsemisen ja säilömisen aikaa. Mistä kohtaa metsästä löytyy parhaat mustikkamättäät, entä puolukat, sienet, lakoista puhumattakaan? Joskus kerääjän mielessä herää epäilyksiä - ovatko paikka ja aika täysin vääriä, ehkä joku muu on jo valloittanut parhaat apajat ja jättänyt minulle vain kuivat ja ryppyiset marjat?

Ja joskus keskellä syksyistä metsäretkeä saattaa iskeä runsaudenpula. Ahkera poimija joutuu täsmentämään itselleen, mitä oikein olikaan poimimassa, mustikoita, puolukoita vai kenties sieniä. Mitä jos sitä onkin keräämässä vääriä asioita? Mitä jos oikeasti pitäisikin kerätä marjojen sijasta sananjalkoja, parhaat päivänsä nähneitä heinänkorsia tai ainoastaan ääniä, tuoksuja, näkymiä, muistoja?

Suunnilleen vuosi sitten teimme sisarten kanssa matkan Pietariin ja aloitimme tämän blogin kirjoittamisen. Nyt olemme jälleen samassa taitekohdassa, kesä on vaihtumassa syksyyn. Etsimme syksyn satoa, arvioimme ja punnitsemme mennyttä aikaa sekä säilömme sitä tulevaa varten.

Kuulkaa, minä en sienestä, enkä juuri kyllä marjastakaan. Metsässä käyminenkin jää minulle, etämetsäläiselle vähäiseksi, metsänhoidosta puhumattakaan. Mutta silti metsä merkitsee minulle paljon, pelkällä olemassaolollaan. Sinne minä menen keräämään punaista lankaa ajatusteni epäselvistä kudelmista, punnitsemaan ja arvioimaan mennyttä ja tulevaa. Minulla on juuret tukevasti metsässä, juuri siinä tietyssä, kotimme maan mullassa. Tuhansien tarinoiden satumetsässä, johon lapsuuteni muistot kiinnittyvät samalla sekä edellisiltä sukupolvilta perityin että itse eletyin tarinoin.

Vaikka parhaamme mukaan yritämme säilöä juuriamme seuraaville sukupolville, joudumme huomaamaan, etteivät ne siirry. Jokainen sukupolvi keittää omat säilykkeensä, kokeilee omat reseptinsä – toki perimätiedon, mutta myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja niin on hyvä. Sillä siskot, eihän mikään ainesosa ole täysin korvaamaton. Hyvän elämän reseptissä voidaan aina joku ainesosa korvata  – joko improvisaation tai ihanan kapinamielen kautta.

Kun olimme lapsia, suopellolta kerättiin joka vuosi savisia kannonpalasia ja kiviä, mutta isämme muisteli löytäneensä sieltä omassa lapsuudessaan  jotain paljon paljon jännittävämpää: Heidän elokuussa 1941 evakkomatkalta palattuaan, keskellä suopeltoa oli iso hehkuva ja savuava ympyrä; kuin lentävä lautanen olisi iskeytynyt maahan. Palopommi oli vain hairahtunut kohteestaan. Suo paloi ja savusi pitkään. Vasta seuraavan talven sulamisvedet sammuttivat kytevän tulen.  Lapset kilpailivat, kuka pystyy kauimmin hyppimään tulikuuman tuhkan päällä.

Minulle lempeä ja  rakas satumetsä piilottaa siis sisäänsä monia vaiheita. Jotkut niistä ovat sahan tai auran jälkiä maisemassa, toiset taas sielua avaavia ihania näkymiä, mutta joukkoon mahtuu myös pinnan alla kyteviä  pelottaviakin asioita. Kaikki ne ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta muodostaen yhden uuden kerrostuman suvun tarinapuutarhaan. Säilöttäväksi tai pois heitettäväksi – kunkin sukupolven mieltymysten mukaisesti. Sillä aina nousee uusia sisaria, jotka haluavat kokeilla omia reseptejään.

Teidän, Irina ja Olga

Poika ikkunassa

Olen jo kolmatta kertaa tänä syksynä Savonlinnan (ent. Säämingin) Putkinotkossa, ja jälleen lumoutuneena tutkin kuvaa, joka on 1800-luvun lopulta. Kuvassa poseeraa Walleniuksen perhe Vuohimäen kartanon ulkokuistilla. Mutta kuvassa on myös poika, jonka kasvonpiirteet näkyvät hädin tuskin kuistin takana olevasta ikkunasta. Ilmeisesti kurkkiva poika on perheen huutolainen, jonka nimi on Joel Lehtonen.

Joel Lehtosen työhuoneen nurkassa vierailijoita tervehtii kirjailijan omakuva.

Samanaikaisuus kuvassa on hämmentävää. Näkökulmien vaihtuminen riippuu siitä, kenen kautta tapahtumia tarkastelee. Kuin Lehtosen kuuluisimmassa teoksessakin, Putkinotkossa ristikuvaus, kun samaan aikaan kuvataan Rosinan ja vanhimpien lasten kaupunkikäyntiä ja Juutaksen jauhonhakureissua kauppias Könösen luona. Yhden päivän romaanissa jokainen kuvattu tunti on arvokas, niin vähään mahtuu niin paljon.  

Poika ikkunassa näyttää samalla uteliaalta ja surumieliseltä. Kuin hän miettisi, että olisipa yksi heistä, joiden elämää hän ei koskaan voi elää ja joiden arvoiseksi hän ei ole syntynyt. Miksi poika on jätetty yksin ikkunaan? Onko hän saanut luvan tulla kuvaan, mutta laitettu ikkunan taakse kuin osoittamaan omaa paikkaansa kasvattiperheessä, vai onko salaa pyrkinyt ikkunaan uteliaana seuraamaan jännittävää tilannetta? Ehkä hän onkin vain kuumeessa ja siksi joutunut jäämään sisälle?

Kotona etsin Googlen kuvahaulla tätä kyseistä Walleniuksen perhepotrettia. Kuvaa ei oletettavastikaan netistä löydy. Saan hakusanalla ’poika ikkunassa’ (avaa tuo linkki!) useita vanhoja mustavalkoisia valokuvia, joissa kaikissa on sama surumielinen tunnelma.  Lapsi katsoo ulos, kuin olisi tuomittu liikkumattomaan tilaan ja katselisi suurella kaipauksella ulos. Miksi hän on joutunut jäämään sisälle? Miksi hän ei ole ulkona juoksemassa? Mitä hän edes katselee? Vanhoissa kuvissa lapsen katse ulos välittää viestiä samasta kaipuusta kuin Uuno Kailaan runossa Pallokentällä rampa poika: ”Näin: pallokentän laitaan/ eräs rampa poikanen/ oli seisahtunut alle/ sen suuren lehmuksen./ Hän seisoi nurmikolla,/ nojas kainalosauvoihin;/ pelin tiimellystä katsoi/ hän silmin kuumeisin.--” (Paljain jaloin 1928)

Hovineiti Anna Vyrubovan selli Pietari-Paavalin linnoituksessa.

Sivullisuuden teema on ollut modernin aikakauden kirjailijoita pitkään kiehtova teema. Sivullinen ihminen on samaan aikaan syrjässä, kuin voimaton ja vastuuton vallitsevaan maailmanmenoon, ja toisaalta taas väkevästi oman yksinäisyytensä, mutta myös yksityisyytensä tunteva. Hän on usein melankolisen irrallaan muista. Hän voi olla vieras omassa ympäristössään joko tahallaan tai tahtomattaan, niin monista eri syistä johtuen. Pakolaisuudesta, erilaisuudesta, vieraudesta, kyvyttömyydestä, haluttomuudesta...  Kuin syksy hän ottaa voimattoman osansa vastaan. Tai kuin rampa, joka ”silmin kuumeisin” katselee pimenevää vuodenaikaa, putoilevia lehtiä, sateen ja tuulen tempoilevaa yhteisleikkiä ja tuumii: ”Minä en mahda tälle mitään. Tämä vain tapahtuu.” Tämä tapahtuu nyt minulle, ja tämä tapahtuu nyt sinulle, meille pohjoisen pallonpuoliskon ihmisille. Tämä kyvyttömyyden vuodenaika erkaannuttaa meidät kesästä, valosta, ikuisesta energianlähteestä, joka katoaa meiltä enemmän päivä päivältä...

Sisareni rakastavat syksyä, koska silloin on lupa kääriytyä kerälle, polttaa kynttilöitä ja fiilistellä, on lupa rauhoittua. Minulle syksy on vuosi vuodelta vaikeampi kohtaaminen. Minulle se on henkilökohtainen tappio: minä menetän valon useaksi kuukaudeksi. Minä lukittaudun sisäisesti.

Ja sitten herään. Luopuminen on aina alku uuteen. Syksy on tarpeellista hallitsemattomuutta, sittenkin meidän hyväosaisten sivullisuutta.

Mašha