Onni Kokon katse ja Kalvea impi

Valitettavasti painovuotta tässä kannettomassa
kirjassa ei enää ole, mutta Gallen-Kallelan ku-
vittamana teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1908.

Ensimmäinen kirja, jonka muistan, oli kellastunut ja kanneton, kirjaimetkin oudon koukeroisia. Se tuoksui toisten ihmisten tarinoilta ja  sivuille oli jäänyt lukuisia jälkiä sitä lehteilleistä sormista.

 Aleksis Kiven kirjoittama ja Akseli Gallen-Kallelan somistama Seitsemän veljestä on ollut lapsuudenkotimme kirjahyllyssä aina. Tekstinsä puolesta se ei meitä lapsia niinkään kiinnostanut, mutta ne kuvat! Kirjan sivuilla vilisi pääkalloja, outoja ornamentteja, peikkoja ja piruja. Erityisesti kirjasta jäi mieleen tätimme kertoma tarina, kuinka hänen isänsä luki  veljeksistä Aapon kertomusta kalveasta immestä, jonka ilkeä peikko houkuttelee vangiksi ja veriateriaksi luolaansa.  

"Ilkeällä kiljunnalla raahasi hänen peikko sywimpään
luolaansa ja imi hänestä weren aina wiimeiseen
pisaraan asti"

Pyysimme tätiämme kertomaan meille yhä uudestaan, kuinka hän istui hiiskumatta isänsä sylissä hämäränhyssyssä kuunnellen tätä kauhistuttavaa mutta myös kiehtovaa tarinaa. Tätimme siirsi omaa kirjallista perimätietoaan meille, veljensä lapsille, jotka istua nakotimme saman kaakeliuunin lämmössä. Meitä sisariakin pelotti, mutta tiedäthän sen tunteen, kuinka pelottava muuttuu jotenkin kutkuttavaksi tutun turvallisessa ympäristössä.  Kalvean immen tarina oli kuin kaamea kummitusjuttu, jonka äärellä voi todeta oman kodin yhä maailman turvallisimmaksi paikaksi. 

Minusta oli ihmeellistä, että isoisämme luki lapsilleen kirjoja, koska meidän perheessämme vain naiset lukivat lapsille.  Lisäksi mieltäni kiehtoivat kaikki mahdolliset tarinat isoisästämme, sillä hän kuoli sodassa ja jäi meille tuntemattomaksi perheenjäseneksi. Sen sijaan tädistämme tuli minulle tärkeä kirjallinen mentori ja tiennäyttäjä. 

"Näin wuosia elelee kelmeä, weretön impi wangittuna wuoren kohtuun."

Toinen tärkeä kirja, jota tätimme luki isänsä kanssa ja joka siirtyi myöhemmin perintönä meille sisarille oli  kuvateos: Suomen vapaussota kuvissa I-II. Tädin lapsuudessa ennen sotia kirjoja oli vähän, ja yhdessä luettiin niitä kirjoja, mitä hyllyssä oli. Tämä teos ei kuitenkaan ollut ihan tavanomaisin kuvakirja lapsille.  Silti me palasimme siihen yhä uudelleen ja uudelleen, ensin tädin kanssa, ja myöhemmin ihan itseksemme, ja aina tietylle kirjan sivulle,  Onni Kokon kuolinvuoteen ääreen. Onni Kokko oli lapsisotilas, joka kaatui Suomen sisällissodassa 14-vuotiaana poikasena. Kirjassa Onni makasi kuolinvuoteellaan, side päänsä ympärillä katsoen suoraan lukijaan.

Onni Kokko kuolinvuoteellaan. 1918, kuvaaja tuntematon.

Katsoimme pelokkaasti Onnin kirkkaita silmiä ja mietimme mitä hän siinä ajatteli, mitä tunsi, oliko hän elävä, vaiko jo kuollut.   Ahdistuimme kaduilla lojuneista surmatuista ihmisistä, kuolleista hevosista, palaneista taloista ja kuitenkin iloitsimme kirjan sivuja selatessamme siitä, että me saamme elää rauhassa ja maailmassamme on kaikki paikallaan.

Lukeminen antaa meille mahdollisuuden kokea erilaisia tunteita ja elämyksiä turvallisesti ja tutussa ympäristössä. Yhdessä lukemalla eri sukupolvien kokemukset, kertomukset ja muistot sekoittuvat lukumuistoihin ja niistä tulee osa meitä. Ei ole aina tärkeää, mikä tarinassa on totta ja mikä on sepitettyä, mikä on minun muistoni ja mikä alkujaan jonkun toisen. Mutta se on tärkeää, että tuntee kiinnittyvänsä kertomukseen ja, että vaikka oma tarina joskus päättyy, se ei päätä koko kertomusta. Minun marginaalitöherryksestäni voi jalostua aforismi tarinan seuraavassa sukupolvessa.