Luen ja kirjoitan – siis olen olemassa

Tämä taideteos Anna Ahmatovan kotimuseossa sykähdytti jollain tavalla. Kirjathan tuovat valoa elämään. Tosin tässä tapauksessa  teos oli kantaaottava. Kirjat olivat neuvostoajan poliittisia julkaisuja!

Olen elänyt kirjallisuuden taikapiirissä aina, ja tästä kuuluu pitkälti kiitos kirjallista kulttuuria vaalineille ihmisille lähisuvussa, myös kolmelle sisarelleni. Kyllä, laskit oikein – todellisuudessa meitä ei ole kolme sisarta vaan neljä, mutta blogin meistä jakaa kolme. Kirjallista kulttuuria minulle on ollut mahdollistamassa kuitenkin myös neljäs, kuten myös lukemattomat muut aikuiset, joiden joukkoon luen nyt myös sisareni, onhan välissämme aika suuri ikäero.

Tiesitkö, että Fjodor Dostojevskin toinen vaimo, Anna hoiti kustannussopimukset ja  kirjojen myynnin ja toimi myös uransa alussa pikakirjoittajana? 

Toisinaan elämääni ja toimintaani ohjannut periaate on ollut vahvasti kirjallinen, toisinaan kirjoittaminen ja kirjallisuus on jäänyt lapsipuolen asemaan. Tämänhetkinen elämäntilanteeni on jälkimmäinen. Päivät täyttyvät lasten, niiden oikeiden, äänestä ja touhusta, ja jos haluaa hetkiä oman kirjallisuuden vaalimiselle, on ne ajoitettava silmänräpäykseen unta odotellessa. Tämäkin kirjoitus on suunniteltu päiväuniaikaan kerrossängyn alapedillä sen jälkeen, kun lapset ovat hiljentyneet, ja ennen kuin itse olen valunut unenkaltaiseen horrokseen. Omalta osaltani olen nyt mahdollistamassa kirjallisen kulttuurin leviämistä uusiin sukupolviin kirjallisuuskasvattajana.

Kirjoja Anna Ahmatovan kotimuseosta. 

Oma kirjallinen elämä on kuitenkin myös tärkeää. Siksi halusin oman kirjallisen salongin. Alustan, joka mahdollistaa kirjoittamisen ja – mikä tärkeintä – velvoittaa siihen. Jälleen minulla on deadline, ihana toimintaani ohjaava pakko. Vapaus luoda maailmoja milloin ja missä tahansa on mahtavaa, mutta samalla niin jäsentymätöntä. Voisin kirjoittaa siitä ja tästä, runon, novellin, romaanin, mutta en koskaan tee sitä, koska en raivaa sille tilaa itsessäni.

Jättää jälkensä maailmaan, jossa olemme vain käymässä. Kirjoittaa itsensä maailman väleihin, sitä minä haluan. En välttämättä kirjoita kirjaa, en ehkä edes runoa, ehkä minulle riittävät hajanaiset muistiinpanot jonkun toisen kirjoittaman teoksen marginaalissa. Mutta kirjoittaa minä haluan, ja me haluamme, siksi perustimme tämän blogin. Iloksi ja inspiraatioksi, joinakin päivinä myös velvoittavaksi pakoksi, lähettää savumerkkimme maailmalle. Parhaassa tapauksessa ne ehkä voivat tuottaa iloa myös muille – jätäthän sinäkin savumerkkisi vaikka tänne kommenttilootaan, jos niin käy.