Rakkaudentunnustus ja iso D:

Kävimme siis lähikaupungissa, jossa asuu Suomen verran ihmisiä. Pietari - kaupunki suolla ja itikantappotutka hotellihuoneessa. Nuorempi siskoni, jonka kanssa jaoin huoneeni, oli huolissaan itikoista ja minä vasta aamulla, sillä nämä nevan itikat aiheuttivat minussa reaktioita, kuten Raskolnikoville kaikki eteen sattuneet, sattumanvaraiset ihmiset.
Vasta Allegrossa menomatkalla tajusin, että edellisestä Pietarin kerrasta oli kulunut seitsemän vuotta. Olin siepannut kirjoituspöytäni laatikosta näet vanhan julkaisun St. Petersburg This week, jonka kartta osoitti, että metro oli ainakin saanut lisää lonkeroita.
Jos en ollut immuuni itikoille, en ollut immuuni myöskään kaupungille. Rautatieaseman edessä eka tuuletus: Mikä vapaus! Riensimme matkalaukkujen rohistessa Leninin patsaan eteen ja otimme ensimmäiset selfie-kuvat. Mikä ilo! Nuoremman siskoni idea oli tuonut meidät tänne, vaikka olinkin jo ehtinyt epäillä viisumien vuoksi matkan toteutumista. Kuvissa näytimme iloisilta ja vapautuneilta, ja sitä myös olimme!

Kamerasta johtuu tämä sumuisuus, mutta tunnelman se välittää..

Tavoitteeni oli, että tällä kertaa olisi mahdollisimman vähän Nevski Prospektin edestakaista kävelyä, sillä kaikki edelliset kerrat tuo Pietarin pääkatu oli jo tullut ihan tarpeettomankin tutuksi. Aiempien käyntien Moskova-hotellin sijaan olimme tällä erää kaukana suomalaisista turisteista. Hotelli sijaitsi lähellä Dostojevskin kotimuseota, ja mikä olisikaan paremmin sopinut meille humanisteille, joista kaksi opiskellut kirjallisuutta yliopistossa ja kolmas historiaa. "Dynasty" - hotellimme nimi toi mieleen enemmänkin 80-luvun heti Dallasin jälkeen.
Rubinsteininkadun (lähellä Nevski Prospektia) varrella oli kiinnostavia uudenrouheita ravintoloita ja liikkeitä, joista Marmeladova ehkä kiinnostavin pietarilaisen muotisuunnittelijan vuoksi. (Näihin vaatteisiin emme kuitenkaan luontevasti sopineet.)

Vesipiippua emme tässä Rubinsteininkadun ravintolassa kuitenkaan tilanneet..

Tavoitteena oli käydä Ison Deen eli Fjodor Dostojevskin kotimuseossa. Intiimien kotimuseoiden hienous piilee juuri siinä, että menneeseen aikaan pääsee heti sisään. Museo vaikutti syvästi meihin kaikkiin kolmeen: salonkiajatus astui elämään ja nimensä lisäksi tämän blogin profiilikuva otatettiin rappukäytävässä (kiitos Jevgenille, joka ohikulkijana ymmärsi kuvien merkityksen).
Kuvassa oleminen ja poseeraaminen, myöskään yhdessä siskojeni kanssa, ei ole itselleni kaikkein luontevinta, kuten ei aina halaaminenkaan, koska se on perheessämme vielä melko hallitsematon tapa. Yhteenkuuluvuuden tunne on mietittävä uudestaan, kun lapsuudesta on jo ainakin ajallisesti etääntynyt. Toisaalta huomasin olevani mitä parhaimmassa ja turvallisimmassa seurassa, kun luulee tuntevansa sisarten piirteet, elämänvaiheet ja ajattelukytkökset. Meitä yhdistävät lukuisat asiat ja kiinnostuksen kohteet, kuten tämä blogi toivottavasti tulee osoittamaan. Kyse on ehkä jo enemmän siitä, että tunnustaa sisarrakkauden itselleen eikä enää jäykistele sitä. Siksi kokemus siinä rappukäytävässä paikoillaan istumisesta Jevgenin ottaessa meistä kolmesta kuvia oli syvempi rakkaudentunnustus siskojani kohtaan kuin itse kirjailijakodin elämän tutkimista. Siksi kai rakkaus pitää tunnustaa myös alttarilla?


Kolme sisarta. Kuva: Jevgeni Ohikulkija

Viikonlopun jälkeen aloin lukea viimein uudestaan Raskolnikovin rangaistusta, sillä siitä muistelen koko kirjan kertovan. Itsekin "elämäntaparikoksia" tehneenä minua kiinnostavat rangaistukset, joita ihmiset itselleen toimeenpanevat. Nyt olen vielä hyvässä seurassa, sillä romaanin tapahtumat eivät vielä ole kunnolla käynnistyneet. Lukemisen panttaaminen voi joskus olla hyve, kun tietää, että pitkitetty nautinto kannattaa (hyvän klassikon kohdalla aina). Nautinnollista se, että kaikki kirjan epätärkeät henkilöt tai kadut ovat vain alkukirjaimella mainittu. Siispä koodi D: "Kun nautinto on kohdillaan."