Moskovaan, Moskovaan

Seison rautatieasemalla ja odotan kotiin lähtevää junaa. Viereisellä raiteella kuulutetaan lähtöä Moskovaan. Ryhdikkään junavirkailijan pilli viheltää. Luon haikean katseen hyttien ikkunoista näkyviin säntillisiin vuodevaatepinoihin ja ikkunoista katseleviin pyöreisiin kasvoihin, joissa poreilee lähtemisen jännitys. ”Moskovaan, Moskovaan.” 

Leningradin rautatieasema Moskovassa.

--

Toukokuussa Jelena seisoi  ryhdikkäänä ja järkkymättömänä aseman laiturilla junavaunun oviaukon kohdalla. Hänen mustat saapikkaansa ylsivät puoliväliin pohjetta. Sininen univormu oli moitteeton. Puolihame, pitkä kaulukseton takki ja sininen alaspäin valuva lierihattu, jossa oli ovaalin muotoinen kokardi edessä. Hänen kätensä lepäsivät kylkiä vasten yliluonnollisen tiukasti. Vasemmassa kädessään hän kantoi pientä laukkua, jossa säilytettiin varmasti hyvin tärkeitä papereita. Jelenan punaiset huulet kohosivat pieneen hymyyn kulkiessani hänen ohitseen. 

Nainen näytti lähempää tyttömäiseltä, oikeastaan keijulta. Lierihatun alta säntäili irronneita suortuvia ja paksu tummanruskea letti juoksi puoliväliin selkää. Huomattuaan minun tarkkailevan häntä, Jelenan katse muuttui epäileväksi. Hän rypisti kulmiaan ja huulten kaari koveni.  Hänen hansikoitu kämmenensä kohosi kohti kamerani linssiä  ja huulten puna pyöräytti ilmoille selkeän äänen: No photo. Hätkähdin ja tiputin junalippuni laiturille tervehtimään naisen mustien nahkasaappaiden kärkiä.

Hämmennyimme hetkeksi, mutta kohta meitä jo nauratti. Siis  ”Moskovaan, Moskovaan”.

Jelenoita oli  jokaisen vaunun kohdalla, joskus yksittäin, joskus pareittain. He saivat minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja turvalliseksi. He olivat minun kynnykseni tähän eriskummalliseen nurin käännettyyn maailmaan,  yöjunan kokoiseen välitilaan,  joka kuljetti minua  kohti Moskovaa.

 Junaan ei voinut millään  nousta ilman Jelenan kohtaamista. Matkalainen ei voi noin vain nousta portaita ylös junan käytävään matkalaukkujaan raahaten. Tähän junaan ei nousta hikisenä ja viime tipassa. Tänne ei päästä pelkällä matkaan oikeuttavalla koodilla, jota säilytetään puhelimen muistissa.

Tähän junaan tarvittiin asiakirjoja,  dokumentteja. Tähän junaan tarvittiin vaunuemännän arvioiva katse ja huulilta kirpoava hymy tai tyytymätön mutristus. Tässä junassa jokainen matkalainen tarkastettiin, testattiin ja hyväksyttiin.

 Hytissä  oli aluksi viileää. (vuodevaatteet oli kasattu symmetrisiksi pinoiksi ylävuoteisiin). Pienellä pöydällä tervehti muoviruusun vieressä  matkalaiselle koottu ystävällismielinen mutta hivenen pinnallinen eväskori. Kun Jelena saapui korot kopisten kynän ja lehtiön kanssa, päätin tilata lasillisen mustaa teetä ja korillisen tummaa leipää. (jännitys väreili junan ikkunaruudusta takaisin heijastuvissa kasvoissani). Olin siis matkalla.

Juna lonksutti, nyki, paukkui, rysähteli ja kitisi koko yön. Muutaman kerran heräsin siihen kun juna seisoi. Katsoin sälekaihtimien raosta ja näin keltaisessa valossa kylpevän valtavan ratapihan. Vaunun vieressä käveli mies kulunut nahkasalkku kädessään. Ehkä varhaiseen aamuvuoroon menossa, arvelin ja yritin vielä nukahtaa.

Olin käytännössä torkkunut vain muutaman tunnin kun juna saapui Moskovan  pääteasemalle.

--

Paluumatkalla en saanut nukutuksi senkään vertaa, kun ystävällinen mutta armoton vaunuemäntä herätti  jo aamuyöllä. Vaikka yritin torkkua, junan kovaäänisistä pauhaava musiikki ja käytävään auki vedetty ovi piti valppaana. Lopulta annoin periksi ja kipusin punkasta vaunun käytävälle selvittelemään unenpuutteesta  sekavaa päätäni. Kun eteeni aukeni Viipurin linna kylpemässä aamun ensimmäisissä säteissä, tiesin miksi ylipäänsä seisoin vetoisella käytävällä. Tuo Pyhän Olavin tornin rakenteita kutitteleva valo oli nähtävä. Tuo  peilityyni lahti, johon linnasaari heijastui täydellisesti kuin pelikortin patarouva.  

Viipuri aamunkoitteessa.

 --

Kun oma junani nytkähtää vihdoin liikkeelle, huomaan osastoni ikkunasta myös Jelenan nousevan Moskovan junaan. Hänen pitkä palmikkonsa ulottuu nyt lähelle vyötäröä. Takki kiristää vatsan seudulta. Hänen huulillaan väreilee lähtemisen jännitys. Moskovaan Moskovaan.

Terveisin, Olga

Luen ja kirjoitan – siis olen olemassa

Tämä taideteos Anna Ahmatovan kotimuseossa sykähdytti jollain tavalla. Kirjathan tuovat valoa elämään. Tosin tässä tapauksessa  teos oli kantaaottava. Kirjat olivat neuvostoajan poliittisia julkaisuja!

Olen elänyt kirjallisuuden taikapiirissä aina, ja tästä kuuluu pitkälti kiitos kirjallista kulttuuria vaalineille ihmisille lähisuvussa, myös kolmelle sisarelleni. Kyllä, laskit oikein – todellisuudessa meitä ei ole kolme sisarta vaan neljä, mutta blogin meistä jakaa kolme. Kirjallista kulttuuria minulle on ollut mahdollistamassa kuitenkin myös neljäs, kuten myös lukemattomat muut aikuiset, joiden joukkoon luen nyt myös sisareni, onhan välissämme aika suuri ikäero.

Tiesitkö, että Fjodor Dostojevskin toinen vaimo, Anna hoiti kustannussopimukset ja  kirjojen myynnin ja toimi myös uransa alussa pikakirjoittajana? 

Toisinaan elämääni ja toimintaani ohjannut periaate on ollut vahvasti kirjallinen, toisinaan kirjoittaminen ja kirjallisuus on jäänyt lapsipuolen asemaan. Tämänhetkinen elämäntilanteeni on jälkimmäinen. Päivät täyttyvät lasten, niiden oikeiden, äänestä ja touhusta, ja jos haluaa hetkiä oman kirjallisuuden vaalimiselle, on ne ajoitettava silmänräpäykseen unta odotellessa. Tämäkin kirjoitus on suunniteltu päiväuniaikaan kerrossängyn alapedillä sen jälkeen, kun lapset ovat hiljentyneet, ja ennen kuin itse olen valunut unenkaltaiseen horrokseen. Omalta osaltani olen nyt mahdollistamassa kirjallisen kulttuurin leviämistä uusiin sukupolviin kirjallisuuskasvattajana.

Kirjoja Anna Ahmatovan kotimuseosta. 

Oma kirjallinen elämä on kuitenkin myös tärkeää. Siksi halusin oman kirjallisen salongin. Alustan, joka mahdollistaa kirjoittamisen ja – mikä tärkeintä – velvoittaa siihen. Jälleen minulla on deadline, ihana toimintaani ohjaava pakko. Vapaus luoda maailmoja milloin ja missä tahansa on mahtavaa, mutta samalla niin jäsentymätöntä. Voisin kirjoittaa siitä ja tästä, runon, novellin, romaanin, mutta en koskaan tee sitä, koska en raivaa sille tilaa itsessäni.

Jättää jälkensä maailmaan, jossa olemme vain käymässä. Kirjoittaa itsensä maailman väleihin, sitä minä haluan. En välttämättä kirjoita kirjaa, en ehkä edes runoa, ehkä minulle riittävät hajanaiset muistiinpanot jonkun toisen kirjoittaman teoksen marginaalissa. Mutta kirjoittaa minä haluan, ja me haluamme, siksi perustimme tämän blogin. Iloksi ja inspiraatioksi, joinakin päivinä myös velvoittavaksi pakoksi, lähettää savumerkkimme maailmalle. Parhaassa tapauksessa ne ehkä voivat tuottaa iloa myös muille – jätäthän sinäkin savumerkkisi vaikka tänne kommenttilootaan, jos niin käy.