Moskovaan, Moskovaan

Seison rautatieasemalla ja odotan kotiin lähtevää junaa. Viereisellä raiteella kuulutetaan lähtöä Moskovaan. Ryhdikkään junavirkailijan pilli viheltää. Luon haikean katseen hyttien ikkunoista näkyviin säntillisiin vuodevaatepinoihin ja ikkunoista katseleviin pyöreisiin kasvoihin, joissa poreilee lähtemisen jännitys. ”Moskovaan, Moskovaan.” 

Leningradin rautatieasema Moskovassa.

--

Toukokuussa Jelena seisoi  ryhdikkäänä ja järkkymättömänä aseman laiturilla junavaunun oviaukon kohdalla. Hänen mustat saapikkaansa ylsivät puoliväliin pohjetta. Sininen univormu oli moitteeton. Puolihame, pitkä kaulukseton takki ja sininen alaspäin valuva lierihattu, jossa oli ovaalin muotoinen kokardi edessä. Hänen kätensä lepäsivät kylkiä vasten yliluonnollisen tiukasti. Vasemmassa kädessään hän kantoi pientä laukkua, jossa säilytettiin varmasti hyvin tärkeitä papereita. Jelenan punaiset huulet kohosivat pieneen hymyyn kulkiessani hänen ohitseen. 

Nainen näytti lähempää tyttömäiseltä, oikeastaan keijulta. Lierihatun alta säntäili irronneita suortuvia ja paksu tummanruskea letti juoksi puoliväliin selkää. Huomattuaan minun tarkkailevan häntä, Jelenan katse muuttui epäileväksi. Hän rypisti kulmiaan ja huulten kaari koveni.  Hänen hansikoitu kämmenensä kohosi kohti kamerani linssiä  ja huulten puna pyöräytti ilmoille selkeän äänen: No photo. Hätkähdin ja tiputin junalippuni laiturille tervehtimään naisen mustien nahkasaappaiden kärkiä.

Hämmennyimme hetkeksi, mutta kohta meitä jo nauratti. Siis  ”Moskovaan, Moskovaan”.

Jelenoita oli  jokaisen vaunun kohdalla, joskus yksittäin, joskus pareittain. He saivat minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja turvalliseksi. He olivat minun kynnykseni tähän eriskummalliseen nurin käännettyyn maailmaan,  yöjunan kokoiseen välitilaan,  joka kuljetti minua  kohti Moskovaa.

 Junaan ei voinut millään  nousta ilman Jelenan kohtaamista. Matkalainen ei voi noin vain nousta portaita ylös junan käytävään matkalaukkujaan raahaten. Tähän junaan ei nousta hikisenä ja viime tipassa. Tänne ei päästä pelkällä matkaan oikeuttavalla koodilla, jota säilytetään puhelimen muistissa.

Tähän junaan tarvittiin asiakirjoja,  dokumentteja. Tähän junaan tarvittiin vaunuemännän arvioiva katse ja huulilta kirpoava hymy tai tyytymätön mutristus. Tässä junassa jokainen matkalainen tarkastettiin, testattiin ja hyväksyttiin.

 Hytissä  oli aluksi viileää. (vuodevaatteet oli kasattu symmetrisiksi pinoiksi ylävuoteisiin). Pienellä pöydällä tervehti muoviruusun vieressä  matkalaiselle koottu ystävällismielinen mutta hivenen pinnallinen eväskori. Kun Jelena saapui korot kopisten kynän ja lehtiön kanssa, päätin tilata lasillisen mustaa teetä ja korillisen tummaa leipää. (jännitys väreili junan ikkunaruudusta takaisin heijastuvissa kasvoissani). Olin siis matkalla.

Juna lonksutti, nyki, paukkui, rysähteli ja kitisi koko yön. Muutaman kerran heräsin siihen kun juna seisoi. Katsoin sälekaihtimien raosta ja näin keltaisessa valossa kylpevän valtavan ratapihan. Vaunun vieressä käveli mies kulunut nahkasalkku kädessään. Ehkä varhaiseen aamuvuoroon menossa, arvelin ja yritin vielä nukahtaa.

Olin käytännössä torkkunut vain muutaman tunnin kun juna saapui Moskovan  pääteasemalle.

--

Paluumatkalla en saanut nukutuksi senkään vertaa, kun ystävällinen mutta armoton vaunuemäntä herätti  jo aamuyöllä. Vaikka yritin torkkua, junan kovaäänisistä pauhaava musiikki ja käytävään auki vedetty ovi piti valppaana. Lopulta annoin periksi ja kipusin punkasta vaunun käytävälle selvittelemään unenpuutteesta  sekavaa päätäni. Kun eteeni aukeni Viipurin linna kylpemässä aamun ensimmäisissä säteissä, tiesin miksi ylipäänsä seisoin vetoisella käytävällä. Tuo Pyhän Olavin tornin rakenteita kutitteleva valo oli nähtävä. Tuo  peilityyni lahti, johon linnasaari heijastui täydellisesti kuin pelikortin patarouva.  

Viipuri aamunkoitteessa.

 --

Kun oma junani nytkähtää vihdoin liikkeelle, huomaan osastoni ikkunasta myös Jelenan nousevan Moskovan junaan. Hänen pitkä palmikkonsa ulottuu nyt lähelle vyötäröä. Takki kiristää vatsan seudulta. Hänen huulillaan väreilee lähtemisen jännitys. Moskovaan Moskovaan.

Terveisin, Olga

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin

Tämän blogin synnytystuskien yhteydessä luin ensimmäisen kerran Tšehovin Kolme sisarta. Ajatukset tuntuivat tutuilta ja omilta – kuin olisin lukenut omien hermojeni impulsseja tai ajatusteni epäselviä kudelmia. Entisenä kirjallisuudenopiskelijana on kovin noloa myöntää, että näytelmä oli ensimmäinen, jonka olen Tšehovilta koskaan lukenut tai nähnyt. Tästäkin huolimatta luulen olevani Tšehovista kaunokirjallisesti vaikuttunut.

Jos aloittaisin tarinan päähenkilöistä. On kolme sisarta – ikäjärjestyksessä – Olga, Maša ja Irina ja heidän veljensä Andrei, joka elää vaimonsa Natalian ohjenuorassa. Eletään pienehkössä kuvernementtikaupungissa, mutta haaveillaan Moskovaan muuttamisesta.  Näytelmän aika lienee 

kirjoittamisen ajankohdan lähellä (1901), vaikka toisaalta sillä ei ole mitään merkitystä. 

On ja ei ole. 

Aika oli ennen, silloin kun olimme lapsia ja kävelimme Moskovan katuja. 

Aika on kahdensadan vuoden päästä, kun elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi ja ihmeelliseksi. 

Onko tämä aikaa, mitä nyt eletään? 

Aika on aika ihme. Kuten kirkkoisä Augustinus on puhunut: “Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä.“

Moskovaan, Moskovaan...

Se on tässä ja kuitenkaan ei ole, vaan pakenee meitä niin kuin vain aika voi tehdä. 

Elämme menneisyydessä ja toisaalta harpomme sivuja eteenpäin tulevaisuuteen, vaikka voimme 

tavoitella siitä vain haavekuvia.

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin. 

Ja eläisin vastakin: 

”Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: ”ah, raskasta on elämä!” – ja kuitenkin pelkää niin kuin nyt eikä tahdo kuolla.” (Kolme sisarta, suom. Martti Anhava)

Kaikki on yhteydessä kaikkeen, vain materia muuttaa muotoaan. Me muutamme muotoamme. Semiootikko Greimasin käsittein sanottuna: vain aktorit vaihtuvat, aktantit eli roolit säilyvät. 

Olen kirjoittanut omaan tarinaani: ”Aina tulisi joku. Ja tavallaan se olisi se ja sama, kuka tulisi, kunhan tulisi joku. Sillä hän oli se joku, yksi heistä, ja niin kauan kun hän muistaisi, tämä kaikki tulisi olemaan olemassa. Ja hän tulisi muistamaan sen viimeiseen hengitykseensä asti. Luultavasti siitäkin pidemmälle, sillä se tieto oli maailmassa, se oli kirjoitettu maailman geeneihin, lakeihin ja virtaan. Se oli pysyvää, sellaista, joka meistä jäi.”

Mašalle eli kommunikaatiota edellisessä tekstissä pohtineelle siskolleni kirjoittaisin, että emme ole ainoita jotka puhuvat ristiin. Voimmeko edes hyvästä tarkoituksesta huolimatta puhua samasta asiasta tai kohdata toisiamme täysin?

MAŠA: Jokin mieli siinä siis kuitenkin on? 

TUSENBACH: Mieli…Siellä sataa lunta. Mikä mieli?

Tauko

Kuvittelen tässä olevan jotakin tsehovilaista.

Teidän,

Irina