Riihi

Riihi sijaitsee muutaman sadan metrin päässä tilan pihapiiristä, tien toisella puolella kuin yksinäinen vanhus. Sen kolmikerroksinen olemus kertoo tarinoita entisajoista, kun riihi kuului kunniapaikalle omavaraisen maatilan pihapiiriin.  

Hienorouvaleikkejä riihellä.

Riihen kaverina vieressä on aina pulissut puro, keväisin suoranainen putous. Purolla käytiin uittamassa milloin pikkusiskoja, milloin kumisaappaita ja joskus jopa kaarnalaivoja. Riihellä käytiin haaveilemassa, leikkimässä, kiipeilemässä. Joskus se meinasi palaa kulotusleikkiemme vuoksi.

Eräässä herkässä elämänvaiheessa vietin riihellä kesäisin paljon aikaani ja janosin omaa itsenäisyyttäni. Sitten sen eteen vedettiin uusi leveämpi tie, ja tienpintaa nostettiin. Riihi sopeutui siihen huonosti. Näyttää kuin maantie vyöryisi sen päälle, kuin uusi aika jättää kopeana tunkkaisen menneisyyden alleen.  

Riihi on kuin draaman suuri näyttämö sille, mitä meille tällä hetkellä tapahtuu. Kymmenen vuotta sitten sisälläni alkoi orastaa huoli sen kohtalosta. Kuka nostaisi alimmat hirret, jos se alkaa painua? Mistä löytyisi osaaminen, aika ja raha?

Silti me vielä haaveilimme siskojen kanssa, että siitä saisi upean kesäpaikan uudelleen ladottuna jonnekin järvenrannalle. Sisään saisi komeat huoneet ja kerroksilla voisi leikkiä arkkitehtonisia tilaratkaisuja. TV-ryhmä kuvaisi sen vuosisadan kesähuvilaksi. Aina lopuksi joku siskoista sanoi: Sitä lottovoittoa odotellessa… Ja asia hautautui taas seuraavaan haaveilu- ja huolikeskustelukertaan.

Tällä hetkellä riihen alahirret ovat jo vihreitä ja kaikkein alimmat ovat niin maatuneita, että pelkkä sormella rapsuttelu riittää todistamaan sen rappion. Nurkka alkaa jo silmin nähden vaipua.

Nyt on minun vuoroni päättää, mitä haluan tehdä tällä suvulle rakkaalla ja taakkojen täyttämällä tilalla. Kuinka elän aikaani? Mitä täällä voin ja haluan toteuttaa? En asu maaseudulla siitä syystä, että olisin velvollinen säilömään itsetarkoituksellisesti sukuni muistoja.  Ja nyt lausun käsikirjoitukseeni kuuluvan repliikkini: ”Minä en ole paikan pehtoori, minä olen paronitar!”

Metsän laavu on muuttunut
pehmeäksi sammalpediksi.

Haluan luopua riihestä, koska en halua nähdä enempää sen rappiota, sen hiljaista maatumista.  Se veisi murenevaan hautaansa lapsuuden ukkoskesät, viljantuoksun, naapurin isännän pullopiilot ja ihanat hienorouvaleikit.  Haluan, että se saa vielä uuden elämän jossain, koska niin mekin olemme elossa. Sillä rakkaat siskot, minä en halua luhistua, en halua nähdä enempää katovuosia, lahoamista, röttelöitä ja lautahetteikköjä, hiljaista rappiota ympärillä.

Teidän,

Masha