Elämäni piiri

Kun muutin K:n kaupunkiin viisi vuotta sitten, pääsin onnekseni mukaan lukupiiriin, “elämänpiiriin”, kuten sitä kutsuimme. Piiri koostui pääsääntöisesti tuonhetkisistä työkavereista lisättynä ripauksella muita ystävyksiä. Mallia otimme eräästä toisesta tutusta kirjallisuuspiiristä. Aluksi ajatuksemme olivat kunnianhimoiset: tuodaan kirjaan liittyviä ruokia ja juomia; kirjoitetaan; käydään teattereissa; lähdetään kirjamatkoille Suomeen ja maailmalle.

Lopulta kuohuviinipullosta luovuttiin (aina joku oli raskaana!), ruoaksi on usein vakiintunut pakastealtaan mutakakku ja toisinaan kirjojen lukematta jättäminenkin on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Piiriläisille on tuona aikana syntynyt tähän mennessä kahdeksan lasta (4 tyttöä, 4 poikaa), osa meistä on vaihtanut työpaikkoja sekä muuttanut asunnosta ja paikkakunnalta toiselle, mutta – mikä tärkeintä – tapaamme yhä. Me kuusi samanhenkistä, suunnilleen samanikäistä ja samassa elämäntilanteessa olevaa naista olemme siis enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti tavanneet nyt yli viisi vuotta keskustellaksemme kirjoista ja elämästä – ja oi mikä rikkaus ja ilo se onkaan ollut!

Välillä olemme (tai siis minä!) lähetelleet paniikkiviestejä muille, kun tuntuu, että kämppä on räjähtänyt päivän aikana sellaiseen pisteeseen, ettei yhtäkkiä uskaltaisikaan kutsua ketään. Olemme raahautuneet töistä tai muista velvotteista väsyneinä toiselle puolelle kaupunkia, vaikka on välillä tuntunut, että haluaisi vain löhähtää omalle kotisohvalle. Olemme liekutelleet vastasyntyneitä vaunuissa ja syleissä, puhuneet läkähtyneinä päivän tarinat, kun kerrankin on aikuista juttuseuraa. Uskon, että aina olemme saaneet enemmän kuin mitä olemme uskoneet, tai mitä ehkä vielä ymmärränkään. Ymmärrystä, tukea, sympatiaa, neuvoja, halauksia, naurua, lukemista ja hyvää ruokaa.

Joten nyt seuraa rakkaudentunnustus elämäni piirille: haluan vanheta tässä kirjapiirissä! On ollut ihanat, iloiset viisi vuotta – tulkoon niitä paljon lisää! Kiitos teille ihanat k, t, h, m & m! l

Vanhat tapetit kertovat

Kolmen sisaren salonki -blogin reunoja koristava harmaa kukkatapetti on peräisin meidän lapsuudenkodistamme. Sen olemassaolosta ei meistä tosin kukaan tiennyt ennen viime kesän remonttia. Tapetin perusteella kyseisen huoneen on täytynyt olla salonki, jossa sijaitsi isämme sanojen mukaan myös talon kampiveivattava puhelin. Viime kesänä jykevästä ulkohirrestä löytyi posliinisuojattu reikä ulos, ja siksi aloin kysellä isältä asiasta. Meidän lapsuudessamme huone oli makuuhuoneena, ensin lastenhuoneena ja sittemmin vanhempiemme makuuhuoneena. 

Tapetin täytyy olla yli 80 vuotta vanhaa. Oli onni, että remontin viimeisen vaiheen aikaan ymmärsin tämän tapetin kohdalla ottaa sen irti mahdollisimman kokonaisena.  Nyt se koristaa jälleen samaa seinää, mutta eri tehtävässä. Ajattelen näin, että se ennemminkin henkii ja hönkii talon kadonnutta aikaa kuin toimii huoneen esteettisenä elementtinä (tai ehkä vähän molempina kuitenkin).  

Remontissa (tässäkin remontissa) tuhoutui jälleen kerran jonkin verran talon omaa, arvokasta historiaa. Tarkoitan tässä tapauksessa monia kauniita tapetteja, joita löytyi lukuisia kerroksia lukuisista seinistä, koska minulla ei ollut ajatusta siitä, miten niitä voisi vielä hyödyntää. Eikä ehkä ymmärrystä siitä, miten niitä olisi saanut ehjinä seinistä pois. Mutta näin jälkiviisaana voi todeta, että tapetteja olisi voinut edes osittain käyttää eräänlaisina fragmentteina menneistä ajoista, osana vanhaa ja uutta.   

Remontit ovat aika raastavia juttuja, ainakin näin minun kaltaiselle kulttuuri-ihmiselle, jonka omat kädentaidot ja kärsivällisyys ovat vähän sitä sun tätä, ei siis paljo mittää. Minulle, joka nautin vain vanhojen asioiden löytymisestä lattioiden alta ja seinien väleistä: vuosikertaisista mehupulloista, keritsimistä, vuoden 1891 Päivälehdistä ja muista tarkoituksella seinien väliin jätetyistä sanomalehdistä, weromerkeistä, puunkappaleista, hiiltyneistä kivistä, räsynpalasista... Ne toivat omille mielikuvitustarinoille vuolaasti pulppuilevia aiheita, kun lapioin lattian alla olevaa hiekkaa ja sepittelin siunaamattomien sielujen kauhujuttuja aina niin tarmokkaisiin taloudellisiin naisiin.

Nyt nautin (osaan nauttia - ymmärrän nauttia!) tehdyn työn seurauksista, kun kirjoitan tätä: istuskelen salongissa sylikonetta näpytellen ja katselen ikkunasta näkyviä jättimäisiä koivuja ja niiden edessä kasvavia sireenipuskia, kun liikkeetön maisema on harsoutunut hennon valkoiseen vaippaan. Ehkä suurin nautinnon tuoja on kuitenkin se, kun voi muistella tehtyä työtä ja siihen asiankuuluneita ponnisteluja. Esimerkiksi sisäkaton maalaaminen sattui tuskaisen hikisille elokuun päiville. Kyseessä kun piti olla vain lattiaremontti.

Näin maallisissa merkeissä teitä tervehtii, Masha

Ps. Emme myöskään ole kovinkaan tietoisia niistä ensimmäisistä vuosikymmenistä 1900-luvun alussa, kun talo oli muiden omistuksessa. Tila ja talo siirtyivät suvullemme vasta 1920-luvun lopussa.

Todellista Pietaria

Heräsin kylmään puristukseen ranteessani. Olin nukahtanut pietarilaisen hotellihuoneen mukavaan vuoteeseen, mutta nyt huone näytti aivan erilaiselta. Sisustus oli niukka ja ikkunoissa jäätä. Vieressäni seisova hahmo totesi olevansa herra Kekšin ja samalla hän kiskoi minua sängystä.

– Tule, lähdetään kaupungille, Minä haluan näyttää sinulle todellista Pietaria!

 Äkkiä olin Lomonosovin aukiolla, Fontankan rantakadulla, mutta silti tämä Pietari oli erilainen, kuin jossa aiemmin päivällä kävelin. Ilma oli kelmeää, ei ollut pimeää, mutta ei kirkastakaan, valo oli keltaista. Siellä täällä tussahteli maahan suuria lumihiutaleita, pehmeästi, pehmeästi.  Ehkä olin jäänyt aikojen väliin. Jonnekin, missä ajallisten ulottuvuuksien määrittely on turhaa, ajattelin. Vai oliko tämä outoa unta, josta en kuitenkaan haluaisi herätä?

Tässä virtasi Fontanka –joki, jonka varrella Anna Ahmatova loi runojaan suoraan  muistin kirjallisuudeksi. Silta, jonka pilarissa yksisarvinen piteli valopalloa. Joskus täällä oli vain maaseutua ja kaupungin raja.

Tämäkö oli todellinen Pietari, kysyin oppaaltani.

-Tiedätkö, joskus on parempi olla hiljaa, koska olemassa olevat sanat yllättävät.Kun ne ryöpsähtävät ulos suusta, niiden merkitys muuttuu. Niistä tulee osa vierasta kieltä, jonka kielioppia ei tunne, totesi herra Kekšin ja viittoi katsomaan oikealle.

Huomasin nimineuvos Akaki Akakijevitsin hytisevän kylmyydestä pimeällä kujasella. Hänen viittansa oli kulunut ja paikattu moneen kertaan. Kohta hän saisi säästettyä rahat uuteen päällystakkiin.  Ja tällä aukiollako nimineuvoksen uusi takki sitten törkeästi ryöstettiin? Vain tuuli vingutti lohduttomien talojen lohduttomia  kattopeltejä. Akakijevits oli yksi tämän kaupungin uhreista.  Päällystakki toi hänelle toivon ja sitten se otettiin pois.

Niin, se totuus?

 Kekšin harppoi eteenpäin pitäen edelleen tiukasti kädestäni kiinni. Heinätorin jälkeen saavuimme Gribojedovin kanavalle, jonka vartta tallusti synkkänä Rodion Raskolnikov, etsien  oikeutusta omalle asialleen. Syyllisyys kasvoi päivä päivältä ja kuitenkaan hän ei sitä tunnistanut: - Missä suhteessa minun tekoni on tyhmempi kuin muut aatteet joita on kihissyt maailman alusta alkaen?

Päivällä juuri tässä, valtaisan roskakasan keskellä, kyyhötti ihminen alas laskettuine katseineen. Viereisessä kadunkulmassa vanha mummo myi vihreää villapipoa ja paidanhelmasta tehtyjä nenäliinoja. Kotiin palattuaan hän pesi kädet ja kengänpohjat puhtaaksi, jotta paha henki pysyisi kadulla.

 Äkkiä korvat menivät lukkoon. Tykkien jyminä tuntui joka puolella kehoa. Kuuluiko se Pietarin-Paavalin linnoituksesta vai Leningradin piirityksen porteilta? Oliko se oman vereni kohina, kun näin kadulla lojuvia liinoihin käärittyjä ruumiita. Hitaasti laahustavia, nälkäisiä ihmisiä., jotka Ahmatovan lailla ”hyvästelivät jo hyvästellyn ja kulkivat alle holvien pimeiden”.

Oliko tämä todellinen Pietari, kuiskaan?

Ei vielä. Nyt istuin leningradilaisen hotellin aulassa ja huomasin lattialla lojuvan puoliksi syödyn hiiren. Seinällä tuijotti valtaisa Leninin pää. Kahviossa yritin valita lounasta, joko kylmää broilerinjalkaa tai mustunutta kananmunaa. Kun päätin pyytää perunalastuja, myyjä huokasi toverilleen: - he haluavat niin paljon…

Vuosia myöhemmin istuin kylässä ystävän luona Vladimirinkadulla seitsemän tunnin illallisella, mistä mitään ei puuttunut. Pietarin kadulla ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat . Siinä hetkessä yhdistyi vanha ja uusi. Historia ja tämä nykyinen maailma, joka juoksee kuin viimeistä päivää kohti jotain, joka pysyy aina yhtä kaukana. Lumisade tuntuu kasvoissa samalta kuin Dostojevskin ja Ahmatovan aikana, pehmeät hiljakseen laskeutuvat hahtuvat. Kävelin Fontankan rantakatua kohti kirkkoa, jossa oli siniset tähtikupolit. Vastaan ui jatkuva autovirta. Suoni joka kuljetti elämää kohti kotia, katettuja zakuskapöytiä ja punakukkkaisia teeastioita. Tulin kauppakujalle, jossa myyjät korjailivat myytäviään  ja roskat lojuvat kadulla. Kulman takana saattoi olla ihan mitä vaan, ihmeitä joita tämä maa oli täynnä. Asuntojen valaistut ikkunat , ruostuneet rautaportit. Tämä haju, joka kiehtoi ja kuvotti yhtä aikaa. Vastaantulijoita ei katsota silmiin. Mutta aina kun olen kysynyt tietä, olen saanut neuvon eteenpäin.

Tämäkö se sitten oli, todellisuus?

- Nyt näkemääsi Pietaria ei ehkä ole olemassa sellaisena, kuin sinä ajattelet, Herra Kekšin totesi. -Mutta silti sinä olet täällä. Hämmennyt, kun huomaat täällä elementtejä kokemistasi tapahtumista, lukemistasi kirjoista ja  kuulemistasi tarinoista, ikään kuin ne eivät voisi sijaita samassa kaupungissa. Silti ne ovat. Tämä on sinun Pietarisi.
  -Mutta nyt lähdetään kotiin!

Sinun, Olga

Näkökulmia Pietariin tarjoavat mm.: Nikolai Gogol: Päällystakki (1842), Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1866) ja Anna Ahmatova: Runoelma ilman sankaria (1940-1966)
- 

Merta silmänkantamattomiin

Vaikka Kolmen sisaren salonki otti ensiaskeleensa vasta tänä syksynä, pohja sille perustettiin jo muutama vuosi sitten sitten Terijoella. Tämä on yksi tarina siitä – 

Sulje silmäsi niin näet silmänkantamattomiin merta, Kronstadtin valot, tuolla jossakin Pietarin polttavat kadut kantavat yhä helteisen päivän muistoa. Täällä pilvilläkin on siivet meren yllä – vain hetkisen Ikaros vilahtaa auringon välkkeessä ennen kuin sulaa yhteen meren kanssa. 

Kultaiset rannat tyhjenevät auringonpalvelijoista, jotka vielä äsken juoksivat polttavaa rantaa pitkin kohti aaltoja aaltoja . Aaltojen lyömä aallonmurtaja, johon rakastavaiset kerääntyvät iltaisin, katso tuolla on sydämenmuotoinen kivi, kirjoitan siihen nimikirjaimesi sydämen sisään.

Ja meidät houkuttaa saslikin tuoksu rantaravintolasta, sade huuhtelee helteisen päivän muiston ja antaa illan sulkea meidät peittoonsa. Metsät ja lehtimajat, jossakin luonto puskee läpi asfaltin. 

Nyt ei puhuta siitä, kaikki loppuu aikanaan.

Taiteilijan talon tornikamarissa aika on pysähtynyt. Vain vaivoin näemme ulos, mutta se ei haittaa. Täällä voi puristua kuplaksi, mahtuiko täällä edes seisomaan?

Sillä mitä me olemme, sitä me emme ole aina olleet. 

Jotkut ikkunat ovat suljettuja ennen kuin ne avataan.

Jos saisi aamiaista – 

Irina

—————————————————————

Olisin voinut kertoa tarinani myös toisella tavalla, minkä sisareni hyvin tietävät. Oikeastaan heille lienee täysi mysteeri, mitä paperilleni on ilmestynyt, vaikka siinä onkin tarkkaan luettuna muistumia matkastamme. Välillä se on mysteeri itsellenikin. 

Tässä tapauksessa osasyy on vanhojen valokuvien, kirjan, jota luin matkallamme sekä ajallisen välimatkan kerrontahetken ja tapahtuneen välillä. Isoimmassa osassa on kuitenkin näkökulman valinta. Kuten Michel Foucault asian ilmaisisi: jokaisessa diskurssissa on mukana myös se, mitä ei sanottu, ja tämä ei-sanottu on samalla jo-sanottu. 

Tarinan voi kertoa useasta näkökulmasta. 

Tarinoiden kertominen on ihmiselle luontaista. Tämän tästä saan kirjoittaessani itseni kiinni valheesta, ja vain osan valheista pystyn ylipäänsä rekisteröimään. 

Jokainen käyttää tarinoita omassa identiteettityössään. Totta ja tarua ei ole mahdollista erotella, vaan ne kietoutuvat olennaisella tavalla toisiinsa. Me haluamme muodostaa omasta elämäntarinastamme jonkinlaisen kauniin jatkumon, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Ja niin että mitä sitten? No ei kai mitään. 

Jos vaikka saisi sitä aamiaista!

Poika ikkunassa

Olen jo kolmatta kertaa tänä syksynä Savonlinnan (ent. Säämingin) Putkinotkossa, ja jälleen lumoutuneena tutkin kuvaa, joka on 1800-luvun lopulta. Kuvassa poseeraa Walleniuksen perhe Vuohimäen kartanon ulkokuistilla. Mutta kuvassa on myös poika, jonka kasvonpiirteet näkyvät hädin tuskin kuistin takana olevasta ikkunasta. Ilmeisesti kurkkiva poika on perheen huutolainen, jonka nimi on Joel Lehtonen.

Joel Lehtosen työhuoneen nurkassa vierailijoita tervehtii kirjailijan omakuva.

Samanaikaisuus kuvassa on hämmentävää. Näkökulmien vaihtuminen riippuu siitä, kenen kautta tapahtumia tarkastelee. Kuin Lehtosen kuuluisimmassa teoksessakin, Putkinotkossa ristikuvaus, kun samaan aikaan kuvataan Rosinan ja vanhimpien lasten kaupunkikäyntiä ja Juutaksen jauhonhakureissua kauppias Könösen luona. Yhden päivän romaanissa jokainen kuvattu tunti on arvokas, niin vähään mahtuu niin paljon.  

Poika ikkunassa näyttää samalla uteliaalta ja surumieliseltä. Kuin hän miettisi, että olisipa yksi heistä, joiden elämää hän ei koskaan voi elää ja joiden arvoiseksi hän ei ole syntynyt. Miksi poika on jätetty yksin ikkunaan? Onko hän saanut luvan tulla kuvaan, mutta laitettu ikkunan taakse kuin osoittamaan omaa paikkaansa kasvattiperheessä, vai onko salaa pyrkinyt ikkunaan uteliaana seuraamaan jännittävää tilannetta? Ehkä hän onkin vain kuumeessa ja siksi joutunut jäämään sisälle?

Kotona etsin Googlen kuvahaulla tätä kyseistä Walleniuksen perhepotrettia. Kuvaa ei oletettavastikaan netistä löydy. Saan hakusanalla ’poika ikkunassa’ (avaa tuo linkki!) useita vanhoja mustavalkoisia valokuvia, joissa kaikissa on sama surumielinen tunnelma.  Lapsi katsoo ulos, kuin olisi tuomittu liikkumattomaan tilaan ja katselisi suurella kaipauksella ulos. Miksi hän on joutunut jäämään sisälle? Miksi hän ei ole ulkona juoksemassa? Mitä hän edes katselee? Vanhoissa kuvissa lapsen katse ulos välittää viestiä samasta kaipuusta kuin Uuno Kailaan runossa Pallokentällä rampa poika: ”Näin: pallokentän laitaan/ eräs rampa poikanen/ oli seisahtunut alle/ sen suuren lehmuksen./ Hän seisoi nurmikolla,/ nojas kainalosauvoihin;/ pelin tiimellystä katsoi/ hän silmin kuumeisin.--” (Paljain jaloin 1928)

Hovineiti Anna Vyrubovan selli Pietari-Paavalin linnoituksessa.

Sivullisuuden teema on ollut modernin aikakauden kirjailijoita pitkään kiehtova teema. Sivullinen ihminen on samaan aikaan syrjässä, kuin voimaton ja vastuuton vallitsevaan maailmanmenoon, ja toisaalta taas väkevästi oman yksinäisyytensä, mutta myös yksityisyytensä tunteva. Hän on usein melankolisen irrallaan muista. Hän voi olla vieras omassa ympäristössään joko tahallaan tai tahtomattaan, niin monista eri syistä johtuen. Pakolaisuudesta, erilaisuudesta, vieraudesta, kyvyttömyydestä, haluttomuudesta...  Kuin syksy hän ottaa voimattoman osansa vastaan. Tai kuin rampa, joka ”silmin kuumeisin” katselee pimenevää vuodenaikaa, putoilevia lehtiä, sateen ja tuulen tempoilevaa yhteisleikkiä ja tuumii: ”Minä en mahda tälle mitään. Tämä vain tapahtuu.” Tämä tapahtuu nyt minulle, ja tämä tapahtuu nyt sinulle, meille pohjoisen pallonpuoliskon ihmisille. Tämä kyvyttömyyden vuodenaika erkaannuttaa meidät kesästä, valosta, ikuisesta energianlähteestä, joka katoaa meiltä enemmän päivä päivältä...

Sisareni rakastavat syksyä, koska silloin on lupa kääriytyä kerälle, polttaa kynttilöitä ja fiilistellä, on lupa rauhoittua. Minulle syksy on vuosi vuodelta vaikeampi kohtaaminen. Minulle se on henkilökohtainen tappio: minä menetän valon useaksi kuukaudeksi. Minä lukittaudun sisäisesti.

Ja sitten herään. Luopuminen on aina alku uuteen. Syksy on tarpeellista hallitsemattomuutta, sittenkin meidän hyväosaisten sivullisuutta.

Mašha

Moskovaan, Moskovaan

Seison rautatieasemalla ja odotan kotiin lähtevää junaa. Viereisellä raiteella kuulutetaan lähtöä Moskovaan. Ryhdikkään junavirkailijan pilli viheltää. Luon haikean katseen hyttien ikkunoista näkyviin säntillisiin vuodevaatepinoihin ja ikkunoista katseleviin pyöreisiin kasvoihin, joissa poreilee lähtemisen jännitys. ”Moskovaan, Moskovaan.” 

Leningradin rautatieasema Moskovassa.

--

Toukokuussa Jelena seisoi  ryhdikkäänä ja järkkymättömänä aseman laiturilla junavaunun oviaukon kohdalla. Hänen mustat saapikkaansa ylsivät puoliväliin pohjetta. Sininen univormu oli moitteeton. Puolihame, pitkä kaulukseton takki ja sininen alaspäin valuva lierihattu, jossa oli ovaalin muotoinen kokardi edessä. Hänen kätensä lepäsivät kylkiä vasten yliluonnollisen tiukasti. Vasemmassa kädessään hän kantoi pientä laukkua, jossa säilytettiin varmasti hyvin tärkeitä papereita. Jelenan punaiset huulet kohosivat pieneen hymyyn kulkiessani hänen ohitseen. 

Nainen näytti lähempää tyttömäiseltä, oikeastaan keijulta. Lierihatun alta säntäili irronneita suortuvia ja paksu tummanruskea letti juoksi puoliväliin selkää. Huomattuaan minun tarkkailevan häntä, Jelenan katse muuttui epäileväksi. Hän rypisti kulmiaan ja huulten kaari koveni.  Hänen hansikoitu kämmenensä kohosi kohti kamerani linssiä  ja huulten puna pyöräytti ilmoille selkeän äänen: No photo. Hätkähdin ja tiputin junalippuni laiturille tervehtimään naisen mustien nahkasaappaiden kärkiä.

Hämmennyimme hetkeksi, mutta kohta meitä jo nauratti. Siis  ”Moskovaan, Moskovaan”.

Jelenoita oli  jokaisen vaunun kohdalla, joskus yksittäin, joskus pareittain. He saivat minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja turvalliseksi. He olivat minun kynnykseni tähän eriskummalliseen nurin käännettyyn maailmaan,  yöjunan kokoiseen välitilaan,  joka kuljetti minua  kohti Moskovaa.

 Junaan ei voinut millään  nousta ilman Jelenan kohtaamista. Matkalainen ei voi noin vain nousta portaita ylös junan käytävään matkalaukkujaan raahaten. Tähän junaan ei nousta hikisenä ja viime tipassa. Tänne ei päästä pelkällä matkaan oikeuttavalla koodilla, jota säilytetään puhelimen muistissa.

Tähän junaan tarvittiin asiakirjoja,  dokumentteja. Tähän junaan tarvittiin vaunuemännän arvioiva katse ja huulilta kirpoava hymy tai tyytymätön mutristus. Tässä junassa jokainen matkalainen tarkastettiin, testattiin ja hyväksyttiin.

 Hytissä  oli aluksi viileää. (vuodevaatteet oli kasattu symmetrisiksi pinoiksi ylävuoteisiin). Pienellä pöydällä tervehti muoviruusun vieressä  matkalaiselle koottu ystävällismielinen mutta hivenen pinnallinen eväskori. Kun Jelena saapui korot kopisten kynän ja lehtiön kanssa, päätin tilata lasillisen mustaa teetä ja korillisen tummaa leipää. (jännitys väreili junan ikkunaruudusta takaisin heijastuvissa kasvoissani). Olin siis matkalla.

Juna lonksutti, nyki, paukkui, rysähteli ja kitisi koko yön. Muutaman kerran heräsin siihen kun juna seisoi. Katsoin sälekaihtimien raosta ja näin keltaisessa valossa kylpevän valtavan ratapihan. Vaunun vieressä käveli mies kulunut nahkasalkku kädessään. Ehkä varhaiseen aamuvuoroon menossa, arvelin ja yritin vielä nukahtaa.

Olin käytännössä torkkunut vain muutaman tunnin kun juna saapui Moskovan  pääteasemalle.

--

Paluumatkalla en saanut nukutuksi senkään vertaa, kun ystävällinen mutta armoton vaunuemäntä herätti  jo aamuyöllä. Vaikka yritin torkkua, junan kovaäänisistä pauhaava musiikki ja käytävään auki vedetty ovi piti valppaana. Lopulta annoin periksi ja kipusin punkasta vaunun käytävälle selvittelemään unenpuutteesta  sekavaa päätäni. Kun eteeni aukeni Viipurin linna kylpemässä aamun ensimmäisissä säteissä, tiesin miksi ylipäänsä seisoin vetoisella käytävällä. Tuo Pyhän Olavin tornin rakenteita kutitteleva valo oli nähtävä. Tuo  peilityyni lahti, johon linnasaari heijastui täydellisesti kuin pelikortin patarouva.  

Viipuri aamunkoitteessa.

 --

Kun oma junani nytkähtää vihdoin liikkeelle, huomaan osastoni ikkunasta myös Jelenan nousevan Moskovan junaan. Hänen pitkä palmikkonsa ulottuu nyt lähelle vyötäröä. Takki kiristää vatsan seudulta. Hänen huulillaan väreilee lähtemisen jännitys. Moskovaan Moskovaan.

Terveisin, Olga

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin

Tämän blogin synnytystuskien yhteydessä luin ensimmäisen kerran Tšehovin Kolme sisarta. Ajatukset tuntuivat tutuilta ja omilta – kuin olisin lukenut omien hermojeni impulsseja tai ajatusteni epäselviä kudelmia. Entisenä kirjallisuudenopiskelijana on kovin noloa myöntää, että näytelmä oli ensimmäinen, jonka olen Tšehovilta koskaan lukenut tai nähnyt. Tästäkin huolimatta luulen olevani Tšehovista kaunokirjallisesti vaikuttunut.

Jos aloittaisin tarinan päähenkilöistä. On kolme sisarta – ikäjärjestyksessä – Olga, Maša ja Irina ja heidän veljensä Andrei, joka elää vaimonsa Natalian ohjenuorassa. Eletään pienehkössä kuvernementtikaupungissa, mutta haaveillaan Moskovaan muuttamisesta.  Näytelmän aika lienee 

kirjoittamisen ajankohdan lähellä (1901), vaikka toisaalta sillä ei ole mitään merkitystä. 

On ja ei ole. 

Aika oli ennen, silloin kun olimme lapsia ja kävelimme Moskovan katuja. 

Aika on kahdensadan vuoden päästä, kun elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi ja ihmeelliseksi. 

Onko tämä aikaa, mitä nyt eletään? 

Aika on aika ihme. Kuten kirkkoisä Augustinus on puhunut: “Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä.“

Moskovaan, Moskovaan...

Se on tässä ja kuitenkaan ei ole, vaan pakenee meitä niin kuin vain aika voi tehdä. 

Elämme menneisyydessä ja toisaalta harpomme sivuja eteenpäin tulevaisuuteen, vaikka voimme 

tavoitella siitä vain haavekuvia.

Kuin olisin elänyt joskus ennenkin. 

Ja eläisin vastakin: 

”Meidän jälkeemme lennetään ilmapalloilla, muutetaan takkien kuosia, keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä, mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Tuhannenkin vuoden kuluttua ihminen huokailee aina vain: ”ah, raskasta on elämä!” – ja kuitenkin pelkää niin kuin nyt eikä tahdo kuolla.” (Kolme sisarta, suom. Martti Anhava)

Kaikki on yhteydessä kaikkeen, vain materia muuttaa muotoaan. Me muutamme muotoamme. Semiootikko Greimasin käsittein sanottuna: vain aktorit vaihtuvat, aktantit eli roolit säilyvät. 

Olen kirjoittanut omaan tarinaani: ”Aina tulisi joku. Ja tavallaan se olisi se ja sama, kuka tulisi, kunhan tulisi joku. Sillä hän oli se joku, yksi heistä, ja niin kauan kun hän muistaisi, tämä kaikki tulisi olemaan olemassa. Ja hän tulisi muistamaan sen viimeiseen hengitykseensä asti. Luultavasti siitäkin pidemmälle, sillä se tieto oli maailmassa, se oli kirjoitettu maailman geeneihin, lakeihin ja virtaan. Se oli pysyvää, sellaista, joka meistä jäi.”

Mašalle eli kommunikaatiota edellisessä tekstissä pohtineelle siskolleni kirjoittaisin, että emme ole ainoita jotka puhuvat ristiin. Voimmeko edes hyvästä tarkoituksesta huolimatta puhua samasta asiasta tai kohdata toisiamme täysin?

MAŠA: Jokin mieli siinä siis kuitenkin on? 

TUSENBACH: Mieli…Siellä sataa lunta. Mikä mieli?

Tauko

Kuvittelen tässä olevan jotakin tsehovilaista.

Teidän,

Irina