Osa suurempaa kokonaisuutta

Syksy on luopumisen aikaa, mutta myös etsimisen, arvioimisen, punnitsemisen ja säilömisen aikaa. Mistä kohtaa metsästä löytyy parhaat mustikkamättäät, entä puolukat, sienet, lakoista puhumattakaan? Joskus kerääjän mielessä herää epäilyksiä - ovatko paikka ja aika täysin vääriä, ehkä joku muu on jo valloittanut parhaat apajat ja jättänyt minulle vain kuivat ja ryppyiset marjat?

Ja joskus keskellä syksyistä metsäretkeä saattaa iskeä runsaudenpula. Ahkera poimija joutuu täsmentämään itselleen, mitä oikein olikaan poimimassa, mustikoita, puolukoita vai kenties sieniä. Mitä jos sitä onkin keräämässä vääriä asioita? Mitä jos oikeasti pitäisikin kerätä marjojen sijasta sananjalkoja, parhaat päivänsä nähneitä heinänkorsia tai ainoastaan ääniä, tuoksuja, näkymiä, muistoja?

Suunnilleen vuosi sitten teimme sisarten kanssa matkan Pietariin ja aloitimme tämän blogin kirjoittamisen. Nyt olemme jälleen samassa taitekohdassa, kesä on vaihtumassa syksyyn. Etsimme syksyn satoa, arvioimme ja punnitsemme mennyttä aikaa sekä säilömme sitä tulevaa varten.

Kuulkaa, minä en sienestä, enkä juuri kyllä marjastakaan. Metsässä käyminenkin jää minulle, etämetsäläiselle vähäiseksi, metsänhoidosta puhumattakaan. Mutta silti metsä merkitsee minulle paljon, pelkällä olemassaolollaan. Sinne minä menen keräämään punaista lankaa ajatusteni epäselvistä kudelmista, punnitsemaan ja arvioimaan mennyttä ja tulevaa. Minulla on juuret tukevasti metsässä, juuri siinä tietyssä, kotimme maan mullassa. Tuhansien tarinoiden satumetsässä, johon lapsuuteni muistot kiinnittyvät samalla sekä edellisiltä sukupolvilta perityin että itse eletyin tarinoin.

Vaikka parhaamme mukaan yritämme säilöä juuriamme seuraaville sukupolville, joudumme huomaamaan, etteivät ne siirry. Jokainen sukupolvi keittää omat säilykkeensä, kokeilee omat reseptinsä – toki perimätiedon, mutta myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja niin on hyvä. Sillä siskot, eihän mikään ainesosa ole täysin korvaamaton. Hyvän elämän reseptissä voidaan aina joku ainesosa korvata  – joko improvisaation tai ihanan kapinamielen kautta.

Kun olimme lapsia, suopellolta kerättiin joka vuosi savisia kannonpalasia ja kiviä, mutta isämme muisteli löytäneensä sieltä omassa lapsuudessaan  jotain paljon paljon jännittävämpää: Heidän elokuussa 1941 evakkomatkalta palattuaan, keskellä suopeltoa oli iso hehkuva ja savuava ympyrä; kuin lentävä lautanen olisi iskeytynyt maahan. Palopommi oli vain hairahtunut kohteestaan. Suo paloi ja savusi pitkään. Vasta seuraavan talven sulamisvedet sammuttivat kytevän tulen.  Lapset kilpailivat, kuka pystyy kauimmin hyppimään tulikuuman tuhkan päällä.

Minulle lempeä ja  rakas satumetsä piilottaa siis sisäänsä monia vaiheita. Jotkut niistä ovat sahan tai auran jälkiä maisemassa, toiset taas sielua avaavia ihania näkymiä, mutta joukkoon mahtuu myös pinnan alla kyteviä  pelottaviakin asioita. Kaikki ne ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta muodostaen yhden uuden kerrostuman suvun tarinapuutarhaan. Säilöttäväksi tai pois heitettäväksi – kunkin sukupolven mieltymysten mukaisesti. Sillä aina nousee uusia sisaria, jotka haluavat kokeilla omia reseptejään.

Teidän, Irina ja Olga

Onko kaiken aina pakko muuttua?

Lukitessani ruohonleikkuria vajaan katse kiinnittyi salpaan, tai oikeammin salvan kiinnitysruuveihin. Muistan, kun laitoin nuo neljä, osin erimallista ruuvia ja olin ylpeä tehdystä työstä. Itsetehdystä työstä. Semmoisesta, jota en oikeasti hallitse. Nyt olen jo osannut naputella ovilistojakin itse.

Mutta ruuvit kiertyvät edelleen käsin, naulat iskeytyvät ilman naulapyssyn suhahtelua, koneisiin en vieläkään mielelläni koske. Kertakaikkiaan koneella on koneen tahti, mielen sopukoihin syöpynyt Kirsi Kunnaksen surkeasti loppuva runo antaa ohjeita aivoilleni edelleen. En halua Herra Piipoon kohtaloa enkä koneen mahtia.

Tämän kesän valloittaja on kuitenkin ollut, yllätys, yllätys  -  raivaussaha.

Vanha Husse oli toivoton käynnistettävä, enkä millään oikein uskonut, että vika on koneessa eikä käynnistäjässä. Mutta monen eri käynnistämiskerran, tuskastuttavan ja välittömän raivoamisen jälkeen oli luovutettava.

Syreenimajan loistokkuus vaatisi työtä.

Ei moottorin lupauksia, ei kierroksia, ei minkäänlaista yhteistyökykyä. Periksi en voinut kuitenkaan antaa. Kun saha, joka voi tuoda suuren tyydytyksen mihin tahansa pusikkoon, on olemassa, niin löytyyhän niitä uusia aina kaupasta. Kolmella sukupolvella käytössä ollut puutarhani onkin päässyt  pahasti pusikoitumaan: kirsikka on vallan villiintynyt.

Samoin pihlaja, tuomi, tammi ovat osoittaneet oman iskuvoimansa. Omenapuut ja marjapensaat pitää nostaa ärhäkän nokkosen tieltä. Kolme sisarta eivät 1800-luvulla juuri pohtineet sitä, miten kirsikkapuistot ja puutarhat ryöstöpusikoituvat, eikä niihin enää mennä juomaan aamuteetä ilman kumisaappaita. Miksi puutarhurit eivät enää kuulu kartanoiden henkilökuntaan? 

Villiintynyt kirsikka sai arvoisensa lopun.

Viime viikolla hankittu uusi raivaussaha on puskuvoimaa parhaillaan. Kevennetty käynnistys tekee nykäisystä lapsellisen helpon. Valjaissa roikkuvaa sahaa kun vain huiskii, niin täystuho seuraa. Mikä tyydytyksen tunne! Puuntaimet notkahtelevat yksi toisensa perään, isommatkin rungot kaatuvat.  Tämä on todellista rakkautta raivaamiseen. Siihenhän meidät sodanjälkeinen 3. sukupolvi on luotu. Oli kyseessä maiseman, vajojen tai aittojen, tai komeroiden raivaaminen, jonkunhan pitää siivota se sotku, jota edellinen sukupolvi säästi vimmaisesti. Mihin enää tarvitsemme narunpätkiä tai kertakäyttöpakkauksia, saati niittokoneita tai pulsaattoreita, käytettyjä sytytystulppia tai rikkinäisiä ruohonleikkureita? Kuka haluaa säilyttää roskaa nurkissaan? Maisemakin pitää hoitaa, jotta siitä saa nauttia.

Liiterin roinaromantiikkaa

Ihminen muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Rakkaus, unet, evoluutio – kaikki selittyy nykyään tieteellisesti. Luonto elää.  Yksikään kirsikkapuisto ei pysähdy, mutta ymmärtääkseen luonnon voimaa ihminen tarvitsee kulttuuria. Lohdutuksen avaimeksi tarvitaan sanataidetta, kaunokirjallisuuden ajatonta sanomaa. Olga ja Irina sekä Masha haluavat Moskovaan, synnyinsijoilleen. He kaipaavat aikaa, joka on mennyt – reaaliajassa iäksi, mutta sydämissään ei minnekään.  

Huvimaja katveesta.

Korkeakulttuurit tuhoutuvat, pusikot valloittavat maailmankaikkeuden, kynnet kasvavat. Kehitys kehittyy, entä me sisaret? Tämä blogi on ollut nyt vuoden verran olemassa. Se toivottavasti kehittyy kirjoittajiensa taitojen myötä. Meillä on toki halu kehittyä paremmiksi kirjoittajiksi, ajattelijoiksi, oivaltajiksi. Meillä on halu pitää lukijamme, saada uusia lukijoita ja valloittaa uusia näkökulmia. Vaikka maailma muuttuu, niin sydämissämme haluamme takaisin kotiin niin täydellisen epätoivoisesti. 

Teidän, Masha