Nähdä ja katsoa - kirjoituksia ikkunasta

Seitsemänvuotiaana sain sisareltani ylioppilasmatkalta tuodun päiväkirjan, johon hän kirjoitti pyynnöstäni ensimmäisen kirjoituksen. Siinä kuvataan, kuinka hänen pitäisi lähteä saunaa lämmittämään ja minä vieressä halveksin näin "arkipäiväisiä juttuja". "- - elämähän on täynnä arkisia hetkiä, mutta se riippuu täysin itsestäsi, kuinka suuren arvon annat niille hetkille ja samalla elämälle itselleen." 

Viimeisen kahden vuoden aikana arkipäiväiset jutut ja niiden arvostaminen ovat tulleet tutuiksi. Kahden vuoden aikana olen katsonut ihan liian monta tuntia kerrostalon ikkunasta, kuinka valo laskeutuu kattojen ylitse ja pilvien välistä valuvat rikkinäiset sadepisarat. Ja silti usein nauttinut siitä, sillä lasin takana voin tuntea olevani oman elämäni subjekti, tietynlaisesta turvallisesta syrjästäkatsojan näkökulmasta. Saada olla osallisena jostakin välimatkan päästä, omasta tilasta käsin.

Monille ihmisille elämä ikkunan takana on kuitenkin pakon sanelemaa ja vuodesta toiseen toistuvaa. Monet tarvitsevat muiden ihmisten apua ulos lähteäkseen tai tehdäkseen asioita, joista nauttivat. Saattajan rooli, sen erilaisissa muodoissa, on tullut myös kolmelle sisarelle viime vuosina tutuksi. Avun vastaanottaminen - tai niiden aiemmin ihmiselle mieleisten asioiden tekeminen ylipäänsä - ei aina ole helppoa. Ehkä se sisältää liikaa haikeaa muistutusta siitä, mitä ennen oli ja mihin joskus itsenäisesti pystyi eikä koskaan enää, ei välttämättä edes niihin ennen niin "arkipäiväisiin juttuihin".

Ja sitten on vain aika sen jälkeen. Tehdään erinäisiä asiakirjoja enon jälkeen, isän jälkeen, tädin jälkeen. He, jotka ovat aina olleet, heitä ei koskaan enää ole. Ja me, jotka jäimme tänne heidän jälkeensä, omalla ajallamme katsomaan ikkunaruuduistamme, puuhailemaan arkipäiväisiä juttujamme, yritämme oppia arvostamaan niiden hetkien täyttämää elämää, vielä kun voimme.

Nähdä, muistaa, ymmärtää. Joskus ajattelen, että jokainen pieni yksityiskohta tulisi painaa huolellisesti mieleensä ja huolehtia sitten muistonmurusista kuin omista poikasistaan. Jonain päivänä muistaminenkin voi olla vain muisto. Ovatko sellaiset muistot vielä olemassa, joiden haltija ei niitä enää muista joskus muistaneensa? 

Isäni ja tätini ovat opettaneet minulle elämänsä viimeisinä vuosina myös ilman sanoja enemmän kuin kukaan muu. Heijastus on kaksisuuntaista. Kohtaamme muita ihmisiä ja haluamme tulla kohdatuiksi. Nähdyksi ja kuulluksi, ymmärretyksi tuleminen on ihmisen syvä perustarve. 

Toimimme samalla näyttämöllä sekä katsojan että katsotun rooleissa. Kun jotakin katsoo oikein tarkkaavaisesti, jotakin muuta samalla näyttämöllä tapahtuvaa saattaa jäädä huomioimatta. Keskittäessämme kaiken tarmomme vaikkapa ikkunasta avautuvan maiseman ja ulkona liikkuvien ihmisten katselemiseen, vastapäisessä ikkunassa saattaakin huomaamattamme istua joku tarkkailemassa meitä. 

Katsominen kietoutuu monella tavalla kysymykseen vallasta. Miten me katsomme, miten meitä katsotaan? Ei ole "viatonta katsojaa", yhtä vähän kuin on "viatonta kertojaakaan", tarinalla on aina näkökulmansa, katseella voimansa. On kyse myös siitä, että keho ja mieli ovat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Kehomme rajat ovat maailmamme rajat: sen ulkopuolelle emme voi päästä. Ihmisen näkökyky on fyysisesti rajoittunut. Näemme jotakin, toisia asioita jätämme näkemättä. Miksi näemme juuri sen, minkä näemme?

Janne Seppänen puhuu kirjassaan Katseen voima - kohti visuaalista lukutaitoa, että näkyvyys ja näkymättömyys eivät ole satunnaista liikettä vaan visuaalisuudella on järjestyksensä, joka on aina inhimillisen toiminnan tulosta. Visuaaliset järjestykset ovat vahvoja, mutta eivät hegemonisia rakenteita. Ihmiset kykenevät tuottamaan omia järjestyksiään, mutta visuaaliset järjestykset voivat myös muuttua myyttisiksi,  läpinäkyviksi, jolloin niitä aletaan pitää itsestään selvinä. 

Ehkä joskus juuri tällaiset itsestään selvät asiat on syytä kyseenalaistaa. Kuten Pentti Saarikoski kirjoittaa: "Sinä tarvitset silmälaseja, ota ne pois". 

Kun itse sain ensimmäistä kertaa silmälasit, en halunnut käyttää niitä. Kaikkea oli koko ajan liikaa, liian lähellä sumuiseen maisemaan tottuneita silmiäni. Maailma oli näyttänyt pehmeämmältä, jotenkin armollisemmalta ilman. Nyt kevään vastaansanomaton valo siivilöityi koulurakennuksen sälekaihdinten välistä viiltävän kirkkaana, yksityiskohtien paljous talvipeitteistä juuri kuoriutuneiden puiden latvuksissa hyökkäsi kimppuun. Oli helpompi olla katsomatta, käyttämättä uusia laseja. 

Toisinaan on harjoiteltava paitsi näkemistä, myös näkyväksi tulemista. Viime aikojen loputtomissa Zoom- ja Teams-palavereissa omaan kuvaansa on saanut tottua, mutta ei se silti ole ollut helppoa. Sisäinen tarkastaja on armoton, omat kasvot ja ilmeet näyttävät omissa silmissä huonommilta kuin muiden. Emme useinkaan näe asioita an sich vaan liitämme niihin erilaisia merkityksiä. Sisareni kirjoitti aiemmassa blogikirjoituksessaan: "Näkeminen on yritys löytää maailmasta oma palanen, oma nurkka, jonka pystyy ajattelulla ja siveltimen liikkeellä rajaamaan." Minulle näkeminen on 

hyppy, takki auki maailmaan, läpi kaikkien ruutujen, läsnä ja vereslihalla. 

I

Vanhus elonsa päivinä (novelli Tsehovin tyylin innoittamana)

"Hänen ainaisena riesanaan oli yksinäisyys. Aamuinen herääminen tuntui vastenmieliseltä, illalla nukkumaan käynti sitäkin ikävämmältä. Mökin hiljaisuudessa oli mitä karkeinta kuulla omat ajatuksensa, kuin olisi ääneen niitä puhellut. Ehkäpä asia olikin niin? Olisi ollut edes kissa! Tai pieni hiirulainen nurkassa rapistelemassa. Kevät oli onneksi jo tulollaan. Hän tiesi, että luonnon herääminen eloon toisi muassaan jonkinlaista lohtua. 

Hellassa kohiseva tuli tarjosi kaivattua vaihtelua ja kodikkuuttakin. Niin tuntui kuin olisi ollut elävä seuralainen hänen keittiössään, kun hän kyni kanaa tai keitti kaalia tuli seuranaan. Lukemattomat kerrat hän oli tulen kanssa keskustellut. Sen sytyttäminen suorastaan opetti häntä; milloin se lähti heti ahnaasti vetämään, milloin hyvän alkuvedon jälkeen sammuikin yllättäen, milloin piti leikkiä pitkäänkin, kiusata ja uskoa pieneen liekkiin.

Viime päivinä hän ei ollut oikein jaksanut nousta hellaa lämmittämään. Kuume särki, kalvoi ja piinasi ja teki kertakaikkisen voimattomaksi. Peittoaan hän veti vaan korkeammalle ja rukoili, että joku tulisi tuomaan samovaariin pussillisen teenlehtiä. Miten kuume lämmitti ja kylmäsi samanaikaisesti...

Unen ja valveen rajat väistyivät, hän torkahteli tuon tuostakin eikä enää ollut varma, mikä aika vuorokaudesta oli. Tai montako päivää hän oli sängyssään maannut. Hytisevän kuumeinen olo ja pakkasesta jäähtyneet huoneen nurkat saivat hänet entistä sekavammaksi ja hän alkoi olla varma siitä, että häneen oli asettunut riivaaja.

Eikä se jättänyt hänelle hetken rauhaa.

- Ah, tekö siinä.. terve!

- En ole!

- Minun tekisi mieleni antaa oiva läksytys siitä hyvästä, ettette ole rikkaa ristiin laittanut ihmisten hyväksi vaan olette täällä mökissänne maannut kuin mikäkin lehmä.

- Miten minä olisin saattanut jättää mökkini…

- Kuten Jelena Stepanovna otti kutsumuksensa vastaan ja siirtyi hautausurakoitsijan vaimoksi, niin olisi pitänyt teidänkin ottaa ukko itsellenne. Vaan täällä ruikutatte omaa tarpeettomuuttanne..

- Sinä olet riivaajani ja minä kiroan sinut!

- Siihen pystyn vain minä..

- Herttinen sentään, olenko minä ollut liian kauan sängyssäni ja alan jo hourailla pahan kerran.. Minä lupaan etsiä ukkopahasen vaikka maanrakosesta, jos taudista selviän!

- Mutta kun et selviä.

Tähän tapaan hän saattoi käydä pitkiä väsyttäviä keskusteluja riivaajansa kanssa eivätkä ne johtaneet mihinkään. Ne seurasivat toinen toistaan turhanpäiväisempinä vaikka välillä niiden sävy saattoi muuttua hilpeäksikin.

- Nina Tsutsukova laittaa teille terveisiä! Hän pahoittelee, ettei ole ennen valmistanut tattaripuuroa.

- En ole koskaan välittänyt tatteripuurosta.. Sitäkö siellä tarjoillaan.. Minä tahdon hapanleipää ja suolakalaa. Ja hunajaa omenatortun kera!

- Älkää hullutelko! Omenatorttu on päässyt jo syksyllä loppumaan ja tilalle tarjotaan kirsikkahilloa lettujen kanssa.

- Paranevat pidot, sanon minä! Tilaan sitten niitä!

- Tilatkaa mieluummin tohtori.. sillä henkiriepunne ei ole kohta enää minkään arvoinen, mutisi riivaaja hiljaa.

Väsynyt piina tuntui olevan nyt päätöksessään.

Silloin mökissä kävi valtava valon humahdus, kuin tuli olisi onnekkaasti syttynyt yhtä aikaa kaikkiin huonekaluihin. Lämpö ja läpikohtainen onnentunne saattoivat hänet havahtumaan ylös sängystään ja hän pyrki ylös kulkeakseen läpi huoneen, kohti ovea. 

- ”Älkää uskoko omiin ajatuksiinne”, hän kuuli selvästi nyt äänen sanovan. Haparoivatkin askeleet olisivat olleet hänen kohdallaan liioittelua, hän ei pysynyt edes pienen pientä sekuntia jaloillaan.

Olisi ollut suoranainen ihme, jos tohtori, joka saapui hetkeä liian myöhään eukon viimeisen pihauksen jälkeen, ei olisi huomannut pöydälle jätettyä kirjettä. Siinä luki:

”Ken tästä ovesta sisään käy, hän tietäköön, että nurkassa olevassa ikonissa on Pyhittäjä Sergei Valamolainen. Niin ovat kaikki pyhittäjäisät kasvaneet yksinäisyyden pyhässä sylissä, korkeimman valon ympäröimänä. Pyhän valoa ei voi armollisinkaan riivaaja tuhota. Totisesti tämä viesti on kirjoitettu Karjalan maalla, jossa pyysivät munkit tsaarin sotilaita saattamaan kaikki pakanat päiviltään.”

-Masha

Runoja

Raatteen tiellä

Viipurin sähköjuna

jättää meidät

tyhjälle vyöhykkeelle

metsäpysäkille.

Ei ole ilmansuuntia

ei polaarisia napoja

ei ehkä edes perhesuhteita.

Isästä on tullut mietiskelijä,

sedästä Stalker, jolla on

kaulallaan kompassi.

Ei mitään mistä

tunnistaisin itseni.

On vain yksi tapa

toimia

ja kun se ei toimi

ei ole tapaa.

Minä yritän niin kovasti.

Mutta se kaikki

häviää täällä metsässä.

En osaa suunnistaa sammaleesta

en ole kerännyt mansikoita heinään

enkä syönyt ketunleipiä

en tule puhtaaksi

pyyhkimällä haavanlehteen

en uskalla uida tuntemattomassa joessa

enkä tunnista lähdettä lammikosta.

Koko elämän läpi

minä olen selviytynyt

se on se tarina

voisinko minäkin vain istua rungolla

ja odottaa mitä tapahtuu

levätä

kerätä kukkia

--

Keskellä erämaata on seinä.

seinä seiniä ovikin

kattona taivas

Nurkkasalvottu kaivo

vajonnut

maan sisään

lammeksi

kasvanut.

--

Ukkosen ajaksi menen

kuusen alle

piiloon

rukoilen

anna meidän ehtiä

takaisin

junalle.

Tämä metsä on tarinan

vastavoima

puunrunkojen suomuttamat

rotkot

kiduksia

harjut

selkänikamia

lampeet ja lummukat

ylimääräisiä

silmiä

jotka näkevät

joka paikkaan

---

Ikikuuset ovat miehittäneet maiseman.

Kivijalkoja, raparperinjuurta

veistettyä hirttä, hylättyjä leikkipaikkoja.

Peltomaan tunnistaa vielä, ojat nostavat jo puuta.

Viisi saareketta etelään,

kärrytie kulki tästä,

navetan kulmalta

pyöräkivelle.

josta juna lähti

ja kulkee yhä

kuin vanhasta

tottumuksesta.

Raate iskee silmää uimakallion kupeesta.

Tästä menette vielä eteenpäin

kunnes

ukontulikukka

Teidät pysäyttää.

- Olga

Lintulaudalla

Tyttö vilttiin kääriytyneenä

kuumeiset silmät vettä valuen

syreenipuskaan tirkistelee

ruudun välissä valkoista pakkastaidetta

äiti vetää hiiliä leivinuunista

tupa lämpiää

pakkaslumi kimaltelee

kuin salaperäinen

polku parempaan paikkaan

puutarhan huputetut aaveet huojuu vaan

tyttö vavahtaa vartiossaan

keltasirkut pyrähtävät paikalle

kauranjyvät kelpaavatkin!

omiaan tyttö nyt ruokkii...

lintu kopsahtaa ruutuun

kaikki on silmänräpäyksessä ohi

pönttöuunin tuttu humina

tuli imee happea niin kuin minä rakkautta

katselen jälleen lintulautani heilumista

marraskuun maatuvassa maisemassa

yhä hiljalleen hämärtyvässä huoneessa

puutarhani huputetut aaveet huojuu vaan

kolme punatulkkua lehahtaa puskaan

kuin itäisen maan viisaat tietäjät

suruviestiä naapurista kantaa

kaikki on silmänräpäyksessä ohi:

”jouduin muuttamaan parempaan paikkaan”

- Masha

Aina voi maalata päälle

Luin joululomalla Stephen Kingin kirjan Tapahtumapaikkana Duma Key. Kirja kertoi vaikean trauman läpikäyneestä miehestä, joka muutti syrjäiselle Floridan saarelle ja alkoi tuntea voimakasta tarvetta maalaamiseen. Tauluissaan hän käsitteli mennyttä ja tulevaa, ja vastaavasti mennyt ja tuleva alkoivat muotoutua uudestaan hänen maalaustensa pohjalta. Luomisen voima oli pelottavan voimakas. Näkeminen auttoi miestä muistamaan ja ymmärtämään, sekä päinvastoin – muistaminen auttoi näkemään yhä selvemmin.

”Se oli kuin olisi saanut kielen oltuaan mykkä. Ja enemmän. Jotain parempaa. Se oli kuin olisi saanut muistinsa takaisin, ja muisti on ihmiselle oikeastaan kaikki. Muisti on identiteetti. Muisti olet sinä itse. Jo tuosta ensimmäisestä viivasta alkaen – tuosta uskomattoman rohkeasta ensimmäisestä viivasta, jonka oli tarkoitus osoittaa, missä meri kohtaa taivaan – hän oli ymmärtänyt, että näkeminen ja muistaminen olivat saman asian eri puolet..” (King 2008, 471)

Näkeminen on yritys löytää maailmasta oma palanen, oma nurkka, jonka pystyy ajattelulla ja siveltimen liikkeellä rajaamaan.

Joskus sitä näkee sellaista, mitä ei haluaisi enää muistaa. Olin maalauskurssilla. Luonnostelin kankaassa olevaa epämääräistä hahmoa yhä tarkemmaksi ja tarkemmaksi. Näin jotain, mitä ajattelu ei vielä pystynyt tavoittamaan.

Kunnes lopulta parahdin opettajalle: - Olen nyt maalannut sellaista, mitä en halua nähdä. Mitä minä teen?

Olin kauhuissani. Hän onnitteli minua lämpimästi. Kohdalleni oli osunut suurin voitto tässä arvonnassa.

Kuulkaa siskot, nyt kävi niin, että vihdoin ymmärsin. Aina voi maalata päälle.

Mitä tahansa käy, niin aina voi aloittaa uudestaan. Ei puhtaalta kankaalta, vaan päälle maalaten.

Vanhat maalipinnat ovat edelleen olemassa kankaassa historian kerrostumina ja tulevat läpi muistumina, tunnelmina, elettynä elämänä. Kun maalaat päälle, käsittelet ja käsität, missä voit jo mennä eteenpäin.

Kerrokset tekevät kankaastasi ainutlaatuisen. Opit niiden avulla näkemään kuvassasi tasoja. Toiset voimakkaasti läpipuskevia, toiset halukkaasti piiloutuvia.

Silti tärkeintä  on se,  mitä kankaassasi nyt on: nykyhetkessäsi, tulkinnassasi, kokemuksessasi, millä sanoin haluatkaan sitä kuvata. Sillä sinun on kangas, sivellin ja maalipurkki. Lainassa, mutta olkoon niin.

Teidän, 

Olga

Lainaus kirjasta Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key. Julkaistu 2008.  Suomeksi julkaistu ensimmäisen kerran 2009. Bon-pokkarit. Tammi.

Riihi

Riihi sijaitsee muutaman sadan metrin päässä tilan pihapiiristä, tien toisella puolella kuin yksinäinen vanhus. Sen kolmikerroksinen olemus kertoo tarinoita entisajoista, kun riihi kuului kunniapaikalle omavaraisen maatilan pihapiiriin.  

Hienorouvaleikkejä riihellä.

Riihen kaverina vieressä on aina pulissut puro, keväisin suoranainen putous. Purolla käytiin uittamassa milloin pikkusiskoja, milloin kumisaappaita ja joskus jopa kaarnalaivoja. Riihellä käytiin haaveilemassa, leikkimässä, kiipeilemässä. Joskus se meinasi palaa kulotusleikkiemme vuoksi.

Eräässä herkässä elämänvaiheessa vietin riihellä kesäisin paljon aikaani ja janosin omaa itsenäisyyttäni. Sitten sen eteen vedettiin uusi leveämpi tie, ja tienpintaa nostettiin. Riihi sopeutui siihen huonosti. Näyttää kuin maantie vyöryisi sen päälle, kuin uusi aika jättää kopeana tunkkaisen menneisyyden alleen.  

Riihi on kuin draaman suuri näyttämö sille, mitä meille tällä hetkellä tapahtuu. Kymmenen vuotta sitten sisälläni alkoi orastaa huoli sen kohtalosta. Kuka nostaisi alimmat hirret, jos se alkaa painua? Mistä löytyisi osaaminen, aika ja raha?

Silti me vielä haaveilimme siskojen kanssa, että siitä saisi upean kesäpaikan uudelleen ladottuna jonnekin järvenrannalle. Sisään saisi komeat huoneet ja kerroksilla voisi leikkiä arkkitehtonisia tilaratkaisuja. TV-ryhmä kuvaisi sen vuosisadan kesähuvilaksi. Aina lopuksi joku siskoista sanoi: Sitä lottovoittoa odotellessa… Ja asia hautautui taas seuraavaan haaveilu- ja huolikeskustelukertaan.

Tällä hetkellä riihen alahirret ovat jo vihreitä ja kaikkein alimmat ovat niin maatuneita, että pelkkä sormella rapsuttelu riittää todistamaan sen rappion. Nurkka alkaa jo silmin nähden vaipua.

Nyt on minun vuoroni päättää, mitä haluan tehdä tällä suvulle rakkaalla ja taakkojen täyttämällä tilalla. Kuinka elän aikaani? Mitä täällä voin ja haluan toteuttaa? En asu maaseudulla siitä syystä, että olisin velvollinen säilömään itsetarkoituksellisesti sukuni muistoja.  Ja nyt lausun käsikirjoitukseeni kuuluvan repliikkini: ”Minä en ole paikan pehtoori, minä olen paronitar!”

Metsän laavu on muuttunut
pehmeäksi sammalpediksi.

Haluan luopua riihestä, koska en halua nähdä enempää sen rappiota, sen hiljaista maatumista.  Se veisi murenevaan hautaansa lapsuuden ukkoskesät, viljantuoksun, naapurin isännän pullopiilot ja ihanat hienorouvaleikit.  Haluan, että se saa vielä uuden elämän jossain, koska niin mekin olemme elossa. Sillä rakkaat siskot, minä en halua luhistua, en halua nähdä enempää katovuosia, lahoamista, röttelöitä ja lautahetteikköjä, hiljaista rappiota ympärillä.

Teidän,

Masha

Siskot antavat ajatuksiini ryhtiä

Syksyn lehdet kahisevat tutulla pohdintareitilläni. Metsäpolku näyttää kultakupoliselta palatsilta, jonka katossa on ajatuksen meneviä reikiä. Tietäjämännyn luo vie polku, joka on raskailla jaloilla tampattu. Vastaamattomat kysymykset ovat jääneet  sen oksille istumaan. Mistä minä kirjoitan?

Reilu vuosi sitten matkustimme Pietariin ja puhuimme kolme päivää kirjoittamisesta. Haaveilimme kirjoittamisen aloittamisesta kuin Olga, Masha ja Irina Moskovaan matkustamisesta Anton Tšehovin vuonna 1900 valmistuneessa näytelmässä Kolme sisarta. Päätimme, että meidän haaveemme eivät jäisi toteutumatta, ja perustimme matkan jälkeen blogin, joka kannustaisi säännölliseen kirjoittamiseen. Mutta, hyvät siskot,  huomaan, että salongissamme on tapahtunut paljon muutakin.

Kirjoittajan yksinäisyys ja epävarmuus oli tuttua meille kolmelle sisarelle, kuten niin monelle muullekin kirjoittajalle. Kuinka olla tyynesti omassa keskeneräisyydessään ja odottaa tekstiraakileen kanssa rauhassa?  Jo englantilainen romantiikan ajan runoilija John Keats asetti kirjailijana olemisen keskiöön kyvyn vaalia keskeneräisyyttä juuri silloin, kun sisällä olisi valtava tarve löytää ratkaisu (Blomberg 2013, 25). Ehkä kirjoittajan tiehen siis kuuluukin malttaa mielensä ja odottaa hedelmien kypsymistä. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Minulle tuli kerran omalla salonginpitovuorollani valtava kirjoittajan blokki, enkä pystynyt kirjoittamaan seitsemään kuukauteen. Armaat siskot kannustivat vain odottamaan ja jatkamaan kun aika on. Puolen vuoden tauko päättyi eräänä aamuna, kun kynäni halusi jälleen kirjoittaa. Kirkas hetki, jolloin saattoi vain nostaa kätensä kohti ajatusten omenapuuta ja poimia sieltä valmiit hedelmät.

Yhteisössä kirjoittaminen on myös yhdessä ajattelemista.  Siskot kyllä huomaavat, jos minulla alkaa polku hävitä alta, tai tarvitsen velttoon ajatukseeni lisää ryhtiä. Joskus he taas näkevät selvemmin kuin minä itse, mitä tekstilläni tarkoitan.  Me siis käymme paljon sisarellista keskustelua teksteistämme eteisen puolella ennen kuin ne tuodaan esille salonkiin.

Hyvä keskustelu luo ilmapiirin, jossa luovuuden on mahdollista kasvaa (ks. Kuuskorpi 2014, 204). Toisen ihmisen syöte, oli se vuorosana, ajatus tai tekstinpätkä, vaikuttaa minun ajatukseni ja tekstini syntyyn. Joskus hajottavasti, toisinaan taas kirkastavasti.  Kuinkahan moni meistä kirjoittaa loppujen lopuksi täydellisessä tyhjiössä, ilman minkäänlaista vuorovaikutuksen säkenöintiä ympärillään?

Tšehovin  näytelmässä kolme sisarta turvautuvat toisiinsa elämän vastoinkäymisissä, jakavat saman tyytymättömyyden, mutta myös suurimman haaveensa.  Hiljalleen he tyytyvät kohtaloonsa ja hautaavat unelmansa tavoittelemastaan, onnellisemmasta elämästä. Silti heidän salongeissaan keskustellaan muistoista ja muistamisesta, ajasta ja sen kulumisesta, tulevaisuuteen katsomisesta, haaveista ja toiveista. Mekin autamme sisarten kanssa toisiamme ajattelemaan, muistamaan ja näkemään. Me rohkaisemme, kysymme ja tarvittaessa ohjaamme toisiamme. Siskot perkaavat kirjoittajan maailmastani sitä tukahduttavia rikkaruohoja. ”Minun täytyy saada ripittäytyä, rakkaat siskot. Sieluni kaipaa sitä. Minä ripittäydyn teille enkä sitten enää koskaan kenellekään… (Tšehov 1980, 191)”.

Asettelen korvani puun karkeaa kaarnaa vasten. Kirjoita ykseydestä, sanoo tietäjämänty. Se syntyy sopivasta määrästä yksinäisyyttä ja yhteyttä toisiin.  Kiitän mäntyä ja ihmettelen, mistä se huomaa noita asioita.  Yhdessä kirjoittamalla meidän välillemme syntyy parhaimmillaan ykseys, joka nostaa vapaaksi yksittäisen kirjoittajan maailman rajoitteista. Ykseys sisältää ihanan yksinäisyyden mutta myös yhteyden muihin. Joskus lukiessa, ajatellessa, taiteen tai luonnon äärellä mieleeni hulahtaa juuri tämä tunne, tunnen ykseyttä edessäni olevan asian ja koko maailman kanssa. Olen maailma ja maailma on minä. Ykseys on minä potenssiin maailmankaikkeus.

Teidän, Olga

Lähteinä käytetty:

Blomberg, Kristian. 2013. Yksinäisyys X yhteistyö. Tuli & Savu 72 (Kollaboraatio, 25–34).

Kuuskorpi, Taina. 2014.Yhdessä luovuksissa. Teoksessa Karjula Emilia (toim.)Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena. 201-233.

Tšehov, Anton. 1980. Lokki. Kolme sisarta.  Koulun peruskirjasto. Porvoo. WSOY.

 

 Kuvat ovat näkymiä Pietarin kaduilta.

Osa suurempaa kokonaisuutta

Syksy on luopumisen aikaa, mutta myös etsimisen, arvioimisen, punnitsemisen ja säilömisen aikaa. Mistä kohtaa metsästä löytyy parhaat mustikkamättäät, entä puolukat, sienet, lakoista puhumattakaan? Joskus kerääjän mielessä herää epäilyksiä - ovatko paikka ja aika täysin vääriä, ehkä joku muu on jo valloittanut parhaat apajat ja jättänyt minulle vain kuivat ja ryppyiset marjat?

Ja joskus keskellä syksyistä metsäretkeä saattaa iskeä runsaudenpula. Ahkera poimija joutuu täsmentämään itselleen, mitä oikein olikaan poimimassa, mustikoita, puolukoita vai kenties sieniä. Mitä jos sitä onkin keräämässä vääriä asioita? Mitä jos oikeasti pitäisikin kerätä marjojen sijasta sananjalkoja, parhaat päivänsä nähneitä heinänkorsia tai ainoastaan ääniä, tuoksuja, näkymiä, muistoja?

Suunnilleen vuosi sitten teimme sisarten kanssa matkan Pietariin ja aloitimme tämän blogin kirjoittamisen. Nyt olemme jälleen samassa taitekohdassa, kesä on vaihtumassa syksyyn. Etsimme syksyn satoa, arvioimme ja punnitsemme mennyttä aikaa sekä säilömme sitä tulevaa varten.

Kuulkaa, minä en sienestä, enkä juuri kyllä marjastakaan. Metsässä käyminenkin jää minulle, etämetsäläiselle vähäiseksi, metsänhoidosta puhumattakaan. Mutta silti metsä merkitsee minulle paljon, pelkällä olemassaolollaan. Sinne minä menen keräämään punaista lankaa ajatusteni epäselvistä kudelmista, punnitsemaan ja arvioimaan mennyttä ja tulevaa. Minulla on juuret tukevasti metsässä, juuri siinä tietyssä, kotimme maan mullassa. Tuhansien tarinoiden satumetsässä, johon lapsuuteni muistot kiinnittyvät samalla sekä edellisiltä sukupolvilta perityin että itse eletyin tarinoin.

Vaikka parhaamme mukaan yritämme säilöä juuriamme seuraaville sukupolville, joudumme huomaamaan, etteivät ne siirry. Jokainen sukupolvi keittää omat säilykkeensä, kokeilee omat reseptinsä – toki perimätiedon, mutta myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja niin on hyvä. Sillä siskot, eihän mikään ainesosa ole täysin korvaamaton. Hyvän elämän reseptissä voidaan aina joku ainesosa korvata  – joko improvisaation tai ihanan kapinamielen kautta.

Kun olimme lapsia, suopellolta kerättiin joka vuosi savisia kannonpalasia ja kiviä, mutta isämme muisteli löytäneensä sieltä omassa lapsuudessaan  jotain paljon paljon jännittävämpää: Heidän elokuussa 1941 evakkomatkalta palattuaan, keskellä suopeltoa oli iso hehkuva ja savuava ympyrä; kuin lentävä lautanen olisi iskeytynyt maahan. Palopommi oli vain hairahtunut kohteestaan. Suo paloi ja savusi pitkään. Vasta seuraavan talven sulamisvedet sammuttivat kytevän tulen.  Lapset kilpailivat, kuka pystyy kauimmin hyppimään tulikuuman tuhkan päällä.

Minulle lempeä ja  rakas satumetsä piilottaa siis sisäänsä monia vaiheita. Jotkut niistä ovat sahan tai auran jälkiä maisemassa, toiset taas sielua avaavia ihania näkymiä, mutta joukkoon mahtuu myös pinnan alla kyteviä  pelottaviakin asioita. Kaikki ne ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta muodostaen yhden uuden kerrostuman suvun tarinapuutarhaan. Säilöttäväksi tai pois heitettäväksi – kunkin sukupolven mieltymysten mukaisesti. Sillä aina nousee uusia sisaria, jotka haluavat kokeilla omia reseptejään.

Teidän, Irina ja Olga